Mutta rajoitteet on olemassa ja niiden mukaan on elettävä. Perinnöllisen silmäsairauden kanssa olen elänyt koko ikäni ja se mitä selän kanssa sattui jokin vuosi taaksepäin, se vain tapahtui. Yllättäen ja varoittamatta ja sillekään ei mahda enää näin jälkikäteen mitään eikä voinut siinä tilanteessakaan, kun kyse on työtapaturmasta. Olisi siis ihan turhaa energiansa tuhlausta vihoitella tai katkeroitua. Asioiden kanssa on opittava elämään ja tehtävä muutoksia, jotta haitat voisi minimoida. Niitä muutoksia on nyt lähdetty hakemaan.
Toki olen huolissani tulevasta. Mistä ja millä tavoin löydän kykyjäni ja voimavarojani vastaavaa työtä? Onko uudelleenkoulutus ainoa mahdollisuus? Haluaisin löytää mielekkään työn, jossa voisin hyödyntää niitä ominaisuuksia ja vahvuuksia, jotka tekevät minusta hyvän sairaanhoitajan. Sillä puutteistani huolimatta minä olin ja olen mielestäni hyvä hoitaja. Sen lienee saa sanoa olematta suomalaisittain liian ylpeä itsestään :) Minä olen hoivaaja- tyyppi. Olipa kyse sitten elämän alkutaipaleella olevista lapsista tai jo siellä elämänkaaren loppupuolella olevista vanhuksista. Heidän parissaanhan olen suurimman osan työhistoriastani tehnyt. Nyt vain on niin, että selkä ei todennäköisesti tule kestämään enää kovaa fyysistä kuormitusta ja toisaalta taas näkö aiheuttaa omat rajoitteensa. Enkä tahdo tehdä työtä, jossa olen sekä fyysisesti että henkisesti äärirajoilla. Henkisellä tarkoitan sitä vastuuta ja turvallisuutta, mikä hoitotyössä on taattava ja mihin on kyettävä kaikessa tekemisessään. En halua olla rasite työyhteisössä rajoituksieni kanssa, mutta toisaalta koen että minulle sopivassa työssä minulla olisi vielä paljon annettavaa. Ilman muuta on itselleni selvää, että työelämään haluan. Mikään muu vaihtoehto ei tunnu mielekkäältä enkä niitä edes mieti. Nyt on vain löydettävä ne keinot ja oikea polku löytää se oma juttu.
On ollut puhetta ammatillisesta kuntoutuksesta, lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja uudelleen kouluttautumisesta. Voit ehkä kuvitella, että tällaisten asioiden pähkäileminen ei ole ihan niin kevyttä kauraa kuin päivän kauppalistan miettiminen. Sen verran on jo tuota ikääkin, että kovin moneen hutisuunnitelmaan ei ole enää varaa. Tällä hetkelläkin minun pitäisi varmaan lukea amkin pääsykokeisiin, mutta kirjoitan tätä. Niin paljon nuo ajatukset pyörii päässä ja milloinpa muulloin erityisesti, kun yöllä herätessä. Nämä on minulle isoja asioita. Vaikka tiedän, että ihmiset vaihtaa alaa ihan "huvikseenkin". Kouluttautuu uudelleen, vaihtaa työpaikkaa kun työ ei ole mielekästä tai se loppuu. Syitä on monia. Siksi en todellakaan ole ainutlaatuisessa tilanteessa ja en ainoa kuka joutuu pohtimaan ihan samoja asioita. Mutta kun on kyse omasta elämästä, niin se on jokaiselle ainutlaatuista ja asiat tulee lähelle, henkilökohtaisiksi.
Kyllähän näitä asioita on käynyt läpi jo aikaisemminkin. Kokeillut palata töihin ja etsinyt sopivaa työtä koko ajan. Mutta kun sai lääkärin lausunnon paperilla eteensä, niin kyllähän se veti hetkeksi mielen matalaksi. Mutta nyt on sen aika, että alkaa toimia. Lähettää hakemuksia eri tahoihin, hakea kuntoutusta ja tehdä suunnitelmia. Jokainen päivä on toivottavasti eteenpäin.
Onneksi minulla on ihania läheisiä ja rakkaita ihmisiä, joille saa puhua ja jotka tietävät tilanteen. Heille riittää se mitä olen. Onneksi elämä muuten on hyvällä mallilla. Tästä kaikesta saa valtavasti voimaa itselle kohdata ne vähän heikoimmatkin hetket.
Ja siitä, että uskalsin ja sain kirjoittaa tämän kaiken ❤️
(Netti toimii puhelimen avulla :) )
