sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Mihin katosi fitness?

Lupasin eilisessä blogin aloituksessa kertoa tästä aiheesta, joka ei enää ole iso osa blogia eikä edes elämääni. On pakko vilkaista olan yli, palata ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkellisesti ja tämän kerran. Vähän samalla tavalla kuin eteenpäin kulkiessaan voi olan yli vilkaista taakseen, mutta tuijottamaan ei voi jäädä, jos aikoo mennä kompastelematta eteenpäin. Tai voi toki pysähtyä ja katsoa taakseen, mutta silloin et pääse eteenpäin ja minä olen kulkenut eteenpäin omaa polkuani. Toki välillä olen vilkaissut olan yli ja varmasti jopa pysähtynyt, mutta enemmän minua kiinnostaa mitä on seuraavan mutkan takana kuin se mitä oli jo ohikuljetulla polulla.

Reilu kaksi vuotta sitten treenasin, dieettasin ja kuljin kohti mahdollisia ensimmäisiä fitnesskisoja. Se oli ollut jo vuosia tavoitteena ja sitä varten olin tehnyt paljon työtä, jopa niitä ei niin mukavia uhrauksia tai ainakin valintoja. Ottanut aikaa itselleni ja treeniin, syönyt tietyn ruokavalion mukaan ja elänyt siinä ns. fitnesskuplassa, jonka laji ja tosissaan harrastaminen oikeastaan vaatii. Elämä vain ei mennyt suunnitelmien mukaan, mitä se harvoin kyllä edes tekee, ja oli pakko tehdä valintoja oman jaksamisen ja tavoitteiden saavuttamisen välillä. Minä valitsin jaksamisen ja lopetin kisadieetin kesken. Päätös ei aikoinaan ollut helppo, mutta siinä elämäntilanteessa se ainoa oikea. On oltava armollinen itselleen ja tunnistettava omat rajansa. Minulla silloinen stressaava elämäntilanne vei mukanaan niin yöunet kuin ruokahalunkin, se on aika mahdoton yhtälö silloin olla dieetillä ja toivoa kropan toimivan halutulla tavalla.



Jatkoin kyllä treenaamista ja yritin syödä ruokavalion mukaan dieetin päättymisen jälkeenkin. Muutin tyttärieni kanssa Ouluun elokuussa 2013 ja treenit jatkuivat uudella salilla ja jonkin aikaa uudella innollakin. Kunnes treenistä alkoi kadota niin mielekkyys kuin motivaatio. En oikein löytänyt motivaatiota saati uutta tavoitetta ja kun oli treenannut niinkin kauan selkeä tavoite mielessään, sellainen "haahuilu" salilla ei tuntunut enää oikealta. Kysyin itseltäni useaan kertaan miksi teen tätä, onko oikein ajatella aina vaan itseään. Käydä töissä, mennä salille ja jos aikaa jäi, niin viettää sitä tyttöjen kanssa. Treenit harveni, menin salille kun siltä tuntui, eikä enää siksi että treeni oli pakko tehdä. Elämään tuli niin paljon uutta, sitä ihan todella alkoi huomaamaan ja näkemään asioita ympärillään ihan uudella tavalla. Olin puhkaissut kuplani ja oikeastaan se tuntui hyvälle.

Tuolla treenaan kun huvittaa- tyylillä olisi varmasti voinut jatkaa, jos en olisi loukannut selkääni marraskuussa 2013. Kyse oli työtapaturmasta. Ihan turvalliseksi ajateltu ja suunniteltu potilaan siirto muuttui hetkessä potilaan kaatumisen estämiseksi ja hänen turvallisuuden takaamiseksi. Ei siinä ehtinyt itseään miettiä eikä varoa. Äkkinäinen kierto ja taivutus selässä sai jotain aikaiseksi, mikä ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt. Oli todella vaikea tottua tilanteeseen, jossa kroppa määräsi tahdin eikä toisin päin. Kun oli tottunut vaatimaan kropaltaan treenissä paljon ja saanut useimmiten haluamansa, niin oli todella vaikea hyväksyä tilannetta, jossa piti miettiä miten pääsee sängystä ylös. Selkä oli alkuun todella kipeä, kivut rajoitti normaalia elämää ihan päivittäin. Treeniä ei voinut edes ajatella ja niin ne jäi kokonaan. Eikä ole sen koommin takaisin tullut.



Tällä hetkellä liikunta on lenkkeilyä ja ihan rehellisesti sanottuna sitäkin liian vähän. Jonkin verran teen kotitreeniä painojen avulla ja käyttäen kroppaa vastuksena, mutta ei se kunnon salitreeniä korvaa. Yhtään väheksymättä kotitreeniä. Oikein tehtynä se on hyvinkin tehokasta ja vain oma mielikuvitus on rajana mitä voit tehdä. Ja aika monenlaista viritelmää on tullut kokeiltua :) Silti ja yhä, ehkä jopa kasvavassa määrin, minä kaipaan salille. Vähäinen liikunta ja erittäin lahjakkaasti räjäytetty ruokavalio sai tietysti myös painon nousemaan.

En koskaan kokenut saavutettua hoikkuutta sillä tavalla huikealta saavutukselta mitä varmaan voisi olettaa. Ehkä omiin kokemuksiin itsestä ja saavutetun työn tuloksista vaikuttaa sekin, että noihin aikoihin elin muuten varmasti elämäni vaikeimpia aikoja. Ainakin sitten eron aikoihin. Oma ulkonäkö tuntui tuolloin niin toisarvoiselta eikä kaikki muutokset omassa kropassa olleet suinkaan mieluisia. Koen saaneeni osan naiseudesta takaisin kilojen myötä, niin hassulta kuin se vaikuttaakin. Mutta en varmaan olisi nainen, jos sanoisin olevani tällä hetkellä tyytyväinen kroppaani. Tavallaan olen, mutta tiedän kyllä, että jokunen kilo olisi syytä lähteä :) Mutta ilman turhaa stressiä, pakonomaista tai tiukkaa dieettiä.

Onkohan väärin sanoa, että ilman fitnesstä, säännöllistä treeniä ja pyöristyneessä kropassa olen tällä hetkellä kuitenkin onnellisempi kuin pari vuotta sitten? Eikö se kuitenkin ole tärkeämpää kuin rasvaprosentti? :)





2 kommenttia:

  1. Olipas hyvä kirjoitus, silmiä avaava :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen rehellinen kirjoitus siitä kuinka kaikki muuttui.. Yksi jakso elämästä tämäkin :)

      Poista