Pettymys

Olen kirjoittanut täällä blogissa siitä, kuinka koulutuksen tai työelämän suhteen pitää löytää uusi suunta. Kirjoitin työkykyarvioinnista ja sen tuloksista tässä kirjoituksessa. Tätä muutosta lähdin hakemaan ensisijaisesti uudelleenkoulutuksen kautta ja hain opiskelupaikkoja amk:iin kevään yhteishaussa.

Tänään oli tulosten aika. Niinhän siinä kävi, että aamu alkoi itkulla. En saanut opiskelupaikkaa ja pettymys oli valtava, on sitä edelleen. Ei siksi, että olisin olettanut varmuudella saavani opiskelupaikan, vaan siksi ettei minulla oikein ole tähän hätään mitään vaihtoehtoa. TE- toimiston alkuun hyvin lupaavalta näyttävä apu uuden suunnan etsimisessä kariutui aika vähään yhden puhelun aikana toukokuun loppupuolella. Osittain "palataan asiaan joskus tammikuussa"- lausahduksen vuoksi on suunnitelma jäänyt puolitiehen. Mutta minäpä palaan asiaan jo maanantaina, siis TE- toimiston kanssa. Minun tammikuuni on jo heinäkuussa. Juuri tällä hetkellä mieli on kyllä maassa ja uuden suunnitelman tekeminen ei innosta laisinkaan, mutta kyllä se mieli muuttuu ajan kanssa. Vaikka tästä suunnitelmien muuttumisesta tuntuu tulevan enemmän sääntö kuin poikkeus minun elämässäni. Tuskin olen kuitenkaan ainoa enkä taatusti olekaan. Olin vain jo ehtinyt mielessäni valmistautua ja asennoitua opiskeluun..

Ja haaveilla Fjällrävenin Kånken-repusta. Sillä repulla päätin viimein palkita itseni, jos opiskelut elokuussa olisi alkanut. Ehkä olisi ollut jo aika, jos tuosta repusta on haaveillut melkein sieltä vuodesta 1978 saakka, jolloin Kånken tuli myyntiin. Nyt ei ollut tämän unelman toteutuksen aika, kun ihan huvikseni en ole raaskinut enkä raaski niin hintavaa reppua itselleni ostaa. Olisihan se värin valitseminen toki ollut suht haasteellista :)
Varmaan ymmärrät, ettei tässä pettymyksessä tosiaankaan ole kyse mistään repusta, vaan paljon isommista asioista. Muutoksesta, uudesta suunnasta ja sen löytämisestä. Jos tuon repun tuohon väliin vähän kevyempänä asiana mainitsin, niin se ei kerro millään tavalla totuutta siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Aamuinen, itkun sekainen lausahdus "minä en kelpaa enää mihinkään" lienee kertoo paljon enemmän. Kuinka minulle isojen asioiden kanssa olen viimeiset kuukaudet pähkäillyt ja pähkäilen tästä eteenpäinkin. Onneksi hän kenen kainalossa pettymystä itkin vastasi rauhoittavasti "minulle kelpaat aina", niin tässäkin heinäkuun ensimmäisessä päivässä on kuitenkin jotain hyvää ja pysyvää ❤️

Uusi alku, uusi elämä

Otsikko on kyllä niin loppuun käytetty ja kuin tehty näitä maanantaiaamuja varten, jolloin taas kerran päätetään aloittaa uusi elämä. Laihduttaa kymmenen kiloa, liikkua enemmän, somettaa vähemmän, rentoutua enemmän.. Mitä näitä nyt ikinä onkaan. Ja niin vain minäkin sen tuohon laitoin, ihan uhallanikin :) Sillä muutosta on luvassa.
Ja ennen kuin jatkat lukemista, niin varoituksen sana. Tämä on nyt vähän pintaa syvemmältä kirjoitettu. Paljon jää omia ajatuksia ja tunteita kirjoittamattakin. Jos mieluummin luet kevyempää pohdintaa pikkuisista pöydistä tai hiusten väristä, niin pysähdy tähän.

Aloitin selän kuntoutuksessa kesäkuun alussa ja meidän piti miettiä ihan viralliset tavoitteet kuntoutukselle. Ne todella kirjoitettiin mustaa valkoiselle perjantaina, allekirjoitettiin kaksin kappalein ja kuntoutuksen päätyttyä sekä tavoitteet ja niiden tulokset lähtee erinäisille tahoille. Se on siis jo siltä osin julkista, joten vähän mietittyäni päätin tehdä siitä julkista myös tätä kautta.
Laitoin itselleni kaksi tavoitetta: 1. Liikunnan lisääminen ja nimenomaan sellaisen liikunnan, joka vahvistaa selkää ja auttaa sitä kautta selviämään arkisistakin puuhista ilman kipuilua. Tai ainakin jos vähän vähemmillä tuntemuksilla. 2. Painonhallinta. Ei siis suoraan painonpudotus, vaikka sekin on tavoitteeseen sisällytetty. Pieniä muutoksia, joilla toivottavasti on pitemmän päälle näkyviä tuloksia. Näistä voisin hieman avautua enemmänkin. Palata ajassa taaksepäin ja tulla takaisin tähän pisteeseen.

Olen avannut taustoja jo tässä kirjoituksessa enkä aio nyt toistaa samoja asioita. Ehkä enemmän haluan kirjoittaa muutoksesta ja syistä miksi sitä kannattaa haluta tai olla haluamatta. Kaikki syyt siihen miksi aikoinaan itse lähdin hakemaan muutosta ei suinkaan ollut itsestä lähtöisin. Toki oli niitäkin ja hyviä syitä olikin, mutta yksi suurimmista syistä oli muuttuminen muiden odotusten mukaisesti. Tai muun odotusten mukaisesti. Jos jatkuvasti kokee joutuvansa vertailun kohteeksi ja olevansa se huonompi osapuoli, niin se joko laittaa luovuttamaan kokonaan tai yrittämään parhaansa ollakseen edes vähän "jotain". Minä valitsin jälkimmäisen tien. Eikä se ollut mikään helppo tie kulkea, ainakaan kaikilta osin. En tarkoita tällä sitä, että kaikki treeni ja muutokset itsessä olisi ollut väkisin puurtamisen tulosta. Ei niin, vaan treenistä todella pidin. Se itsensä haastaminen ja ylittäminen oli ja on todella palkitsevaa. Se mitä tuolla kaikella saavutin ei ikinä tullut täyttämään sen toisen osapuolen odotuksia. Siinä ehkä osasyy siihen, etten ikinä osannut ajatella saavutuksiani "juuri minään". Enkä koskaan kokenut ulkoisia muutoksia niin merkityksellisinä, kun toivoin riittäväni ihmisenä. En ulkoisten tekijöiden vuoksi, vaan sen mitä olen kokonaisuudessaan. Merkityksettömyys on todella huono lähtökohta välittää ja huolehtia itsestään. Tämän lisäksi kaikki se, mistä olen jo aiemmin kirjoittanut.
En jaksa enkä oikeastaan halua purkaa enää kaikkia niitä ajatuksia mitä tuolloin vuosia sitten kävi läpi ja mitkä vaikuttivat taatusti osaltaan siihen, että luovutti itsensä kanssa. Turhilta selityksiltähän ne taatusti jonkun mielestä tuntuu. Kun on vaan omaa laiskuuttaan lihonut ja antanut periksi. Valinnut tämän helpomman tien. Minulle on oikeastaan ihan sama, jos joku niin ajattelee. Tiedän itse minkä tien olen kulkenut tullakseni tähän päivään. Tiedän, että olen aina se sama ihminen sisältä, vaikka ulkoisesti muutoksia tapahtuukin. Jos jotain on sisäisestikin tapahtunut, niin olen kasvanut pois ajatuksesta, että minun pitäisi muuttua toisten ajatusten mukaan. Ei ikinä enää. Kaiken pitää lähteä itsestään. Omista tarpeista ja halusta, vain sillä tavoin voi saavuttaa jotain pysyvää. Olipa kyse sitten sisäisestä kasvusta tai ulkoisista muutoksista.
Oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa vain ulkoisista muutoksista, tai muuttumisesta. Mitä merkitystä kiloilla oikeastaan on? Ei ne määrittele sinua ihmisenä millään tavoin. Ei ne tee sitä minunkaan kohdalla. On ollut todella vapauttavaa huomata, että sille rakkaalle ihmiselle vierelläni, minä kelpaan syystä että minä olen minä.

Kirjoitin tätä blogia aikoinaan ennen pitempää taukoa hyvin treenipainoitteisesti. Siihen en enää palaa eikä kannata odottaa mitään ihmeempiä myöskään painonpudotuksen suhteen. Ei ennen ja jälkeen- kuvia, ei kilopäivityksiä. Täällä blogissa homma jatkuu entisellään, koska suurilta osin niin jatkuu minun elämä muutenkin. En ole aloittamassa mitään ihmedieettiä, en sokeritonta, maidotonta, viljatonta, suolatonta, mautonta, hajutonta enkä mahdotonta :) Saatan syödä sellaista mitä ei yleensä dieetillä syödä. Ihan siitä syystä, että en ole dieetillä. Haen jotain pysyvää, itselleni sopivaa tapaa voida hyvin ja silti nauttia elämästä. Kuulostaa niin helpolta, kuulostaa juuri siltä että ei oikeastaan haluakaan muuttaa mitään tai tehdä toisin kuin ennen. Mutta kun haluaa ja tekee, pieniä askeleita kerrallaan. Itseään ja kroppaansa kuunnellen ja kunnioittaen.

Nyt minä ajattelin pyöräillä Lidliin, en siihen lähimpään vaan hitusen kauemmaksi, katsomaan löydänkö sieltä ihania palmukuvioituja treenitrikoita :) Niinpä niin, Lidliin. Minä, joka ennen treenasin vain Better Bodiesia päällä. Ei se ole merkistä kiinni, se liikkumisen ilo :)

Uuteen viikkoon

Vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että flunssa alkaa olla ohitse. Tänään en ole enää mittaria kainaloon laittanut. Olo tuntuu suht normaalilta, joten luotetaan siihen. Johan tuota olikin kerrakseen :)
Viikonloppu meni aika lailla kotosalla sairastaen ja toipuessa. Kaupassa sentään käväisin jo eilen ja olo oli kuin olisi tehnyt rankemman urheilusuorituksen. Tylsäähän se tuo sairastamnen on. Lauantaiaamuna laitoin ihan omaksi iloksi vähän paremman aamupalan. Ei croissantit sentään kuulu ihan jokaiseen aamuun, harvinaista herkkua :) Kun taas ilman kahvia ei päivä käynnisty laisinkaan. Mitään kovin tarkkaan rajattua ruokavalio minulla ei tällä hetkellä ole. Voisi varmaan olla tarkempikin siitä mitä suuhunsa laittaa, mutta mihinkään äärimmäisyyksiin en lähde. Olen sitä mieltä, ettei painonpudottaminenkaaan vaadi mitään kohtuuttomia. Ylimääräiset herkut ja turhat energianlähteet kun karsii pois, niin pääsee jo hyvään alkuun. Mutta nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa ruokavaliosta ja kuvitus tulee sisältämään myös niitä "turhia energianlähteitä" :)

Tänään törmäsin netissä erääseen koulutukseen, joka on oikeasti ollut haaveissani jo sairaanhoitaja- opinnoista lähtien. Opintojen aikana yhdessä harjoittelussa keskustelin yhden hoitajan kanssa, joka oli opiskellut seksuaaliterapeutiksi. Aika harvinainen koulutus vielä tuohon maailman aikaan (yli 20 vuotta sitten), mutta jo siinä hetkessä sen keskustelun aikana minussa heräsi suunnaton kiinnostus kyseistä koulutusta ja työtä kohtaan. Toivottavasti kukaan lukijoista ei nyt ajattele, että mitä hullua.. Ketä tuollainen voi kiinnostaa ja mikä ihme sellainen koulutus on? Mitä sillä tekee? Tai oikeastaan kyllä näitä kysymyksiä saa herätä. Eri asia vain on mitä niiden kysymysten takana on. Paheksunta ja vähättely on asioita, joita ei enää tässä ajassa toivoisi ajatuksissa heräävän. Seksuaalisuus on kuitenkin osa elämää ja ihmisyyttä meillä jokaisella. Eikä seksuaalisuus ole sama kuin seksi. Tarviiko tätä nyt selitellä enempää? Olen ihan avoimesti puhunut näistä haaveistani opiskella ja joskus, harvemmin onneksi, on asiaa tarvinnut selitellä tai puolustella. Enkä oikeastaan halua tehdä sitä nytkään :)

Seuraa sydäntäsi..

Joka tapauksessa Oulussa alkaisi toukokuussa ensimmäinen osa opinnoista kohti terapeutin tutkintoa ja olin asiasta melkoisen innoissani, mutta.. Se mokoma MUTTA aina. Koulutus on maksullinen ja koko tutkinto tulisi maksamaan useita tuhansia euroja. Ensimmäinen osakin jo yli 2000€. Valitettavasti minulla ei ole moisia rahoja laittaa opintoihin ja kuten tähänkin asti, niin haaveeksi taitaa jäädä tälläkin kertaa. Iso harmitus. Näitä opiskelu- ja työjuttuja on viime aikoina tullut mietittyä aika tavalla. Jotain uutta suuntaa täytyy hakea. Onneksi tähän pohdintaan on luvassa apua hieman tuonnempana.

Viikonloppuna luonto oli niin kauniisti kuorrutettu.

Sellaisia mietteitä tähän maanantaihin. Voisin tietysti samalla kertoa senkin faktan itsestäni, että arkeologia on myös yksi minua aina kiehtoneista asioista ja opiskelumahdollisuuksia on aikoinaan mietitty kovasti. Mitähän vielä paljastaisin itsestäni? Jos jätetään seuraavaan kertaan. Tästä tuli nyt muutenkin melkoinen sillisalaatti. Croissanteista terapiaan :)

Laukkurakkautta

Vähän hassua kirjoittaa laukuista, kun ei ole laittaa niistä ainokaistakaan kuvaa. Mutta tämä ihastuminen, tai voisi kai jo puhua rakkaudesta ensivilkaisulla, tuli niin yllättäen ettei siinä tullut mieleenkään kuvailla. Ihailla vain. Ehkä kuvia olisi voinut lainailla netistä, mutta menkööt nyt näin :) Missä tämä huumaava kohtaaminen sitten tapahtui? Stockmannilla ja todella ihan ohimennen vilkaistuna. Piipahdin stockalla muissa asioissa linja-autoa odotellessani ja pyörähdin asustepuolelle vilkaisemaan mitä uutta on tullut. Virhe, paha virhe. Ainakin jos on yhtä heikkona laukkuihin kuin minä :) Löysin heti vähintään sen pari tyyppiä, jotka olisin voinut kotiuttaa saman tien, mutta ei. Nyt päätin, että pysyn tiukkana.

Itseasiassa mietin, pitäisikö itselle laittaa jokin tavoite + palkintosysteemi (tätä pohdinkin jo facen puolella, omassani siis) ja sillä tavoin hyvittää itselle (turha) laukkuostos. Onhan minulla laukkuja, osan (Guessin) laukuista myin jo eteenpäin, mutta kun.. Se on se, kun ne vaan on niin ihania!! Ja jos nyt laukun hankin, niin se on jokin ajaton, nahkainen malli, jota käytän pitkään ja hartaasti. Tai näin on hyvä itselleen uskotella :)

Muita kuulumisia sitten.. Tuskin tarvitsee mainita pakkasista. Niistä on ollut ihan varmasti puhetta jo kyllästymiseen saakka. Ulkona on ollut kyllä kaunista, mutta kylmää. Tämä on nyt hieman mutkan kautta syy siihen, miksi uusi keittiön matto ja uudet sohvatyynynpäälliset on edelleen hakematta postista. Eilen innostuin laittamaan kynttilä- ja tuikkuasetelmia uusiksi ja hetken niitä pyörittelen huoneesta toiseen. Niin pienellä saa jo paljon muutosta aikaan :) Kuvailen niitä tuonnempana, kunhan saan ne uudetkin jutut kotiin. 

Nyt taidan vetää toppaa päälle ja käydä pikkuisen ulkoilemassa. Siitäkin huolimatta, että tälle aamulle on Oulussa mitattu ennätyslukemia. On se siitä aamun -30 asteesta jo lauhtunut, ehkä pari astetta :)

Tyhjät sivut

Yksi joulun toivotuimmista lahjoista minulle oli niinkin pieni juttu kuin oikea kalenteri. Kirjoitin tuohon ihan tarkoituksella "oikea" kalenteri. Onhan noita kalentereita ipadilla ja puhelimessa ja toki niitäkin käytän, mutta mikään ei päihitä sitä oikeaa kalenteria. Sitä hassun ihanaa tunnetta uutta kalenteria vuoden alussa selatessa, tyhjiä sivuja katsellessa. Kuinka ne siitä pikkuhiljaa alkaa täyttyä itselle tärkeistä merkinnöistä. Sovituista menoista, läheisten merkkipäivistä ja itselle muuten merkityksellisistä asioista. Se tunne, kun katselee koko vuotta edessään ja miettii mitä kaikkea sivuille mahtaakaan vuoden aikana ehtiä kirjoittaa. Sitä samaa tunnetta en ole onnistunut saamaan selaillessa kalenteria vaikka puhelimesta. Se on vain niitä pakollisia merkintöjä varten, niitä mistä on hyvä saada muistutus juuri ennen lähtöä tai tapahtumaa.

Tälle vuodelle sain tyylikkään mustan, (keino)nahkakantisen kalenterin. Niin minun näköiseni ja tismalleen oikeaa kokoa. Lahjan antaja on tiennyt mistä tykkään ja mitä antaa :) Nyt vain sivuja täyttämään. Luin positiivisuuskalenterista, jossa jokaisen päivän päätteeksi kalenteriin kirjataan kolme asiaa päivästä, jotka on positiivisia juuri siinä päivässä. Siinäkin päivässä, jolloin tuntuu että mikään ei ole hyvin. Aina on jokin, aina on jotain. Ihana ajatus, jota voisi toteuttaa kirjoittamalla edes se yksi asia jokaisesta päivästä.
Kalenterin sivuille on tullut jo jotain. Se yksi tärkeimmistä merkinnöistä kylläkin löytyy jo viime vuoden loppupuolelta <3

Henkilökohtaista

Tämän tekstin kirjoittaminen on mietityttänyt jo pitemmän aikaa. Onko tämän kertominen tarpeellista? Onko se liian henkilökohtaista kerrottavaksi? Onko minulla tarpeeksi rohkeutta?

Päätin sitten kirjoittaa ja miettiä sen jälkeen julkaisenko tekstiä nyt tai ollenkaan.. Se mitä ajatuksia teksti herättää tai on herättämättä, ei ole minun vallassani. Itselleni tämä asia on osa elämääni. Nimenomaan vain osa. Eikä se asia ole mikään salaisuus. Voin siitä kyllä puhua ja vastaan, jos kysytään. En vain halua, että se määrittää minua kokonaan. Sillä ensisijaisesti haluan olla vain minä :)

Minä pidän kuvaamisesta ja kuten blogissa on varmasti jo näkynyt, kuvaan myös paljon. Kuvien julkaisemisessa on vain itselle tullut jonkinmoinen kynnys. Tai otan kuvien laadusta ja valitsemisesta ehkä ihan turhaankin melkoisia paineita itselleni. Siihen on syynsä. Voisi kai syyttää puutteellista kuvauskalustoa (ja ihan aiheesta) ja kuvaajan osaamattomuutta, mutta näiden lisäksi minulla on synnynnäinen silmäsairaus. Minulla on siis normaalia heikompi näkö. Omalla kohdallani en siis tiedä, mitä "normaali näkö" edes tarkoittaa, olen elänyt tämän asian kanssa koko elämäni, yli 40 vuotta. Hyväksynyt, että on asioita, joita en näköni takia voi saavuttaa tai tehdä. Onneksi niitä ei kuitenkaan ole paljoa eikä mitään sellaista, että kokisin menettäneeni jotakin oleellista. Olen hyväksynyt itseni ja sairauteni. Olisikin aika kohtuutonta itseäni kohtaan olla hyväksymättä ja vaatia itseltään jotain mitä ei ole tai toivoisi olevansa. Ei minun elämäni kuitenkaan ole erilaisempaa kuin kenenkään toisenkaan naisena, äitinä, ihmisenä. Niin ainakin omasta mielestäni. Se, mitä joku toinen asiasta ajattelee, ei ole minun asiani eikä varsinkaan murheeni. Kuten ihan jokaisen ihmisen kohdalla, tiedän että minut hyväksytään sellaisena kuin olen, tai ollaan hyväksymättä. Eikä sillä asialla ole näköni kanssa toivon mukaan mitään tekemistä, vaan ratkaisevampaa lienee se millainen olen ihmisenä ja miten itse kohtelen muita.

Miten tämä asia liittyy sitten blogiin ja kuvaamiseen? Olen ottanut kuvien laadusta itselleni jonkin aivan älyttömän paineen. Olen pyytänyt muitakin tarkistamaan kuviani ennen niiden blogiin valitsemista ja julkaisemista. "Onko tämä kuva sinusta epätarkka? Onko tämä kuva hyvä?" Sillä itse välillä tutkin kuvia ja niiden tarkkuuksia ihan päänsärkyyn saakka. Vertaan kuvia muissa blogeissa oleviin, huolehdin ja murehdin niiden laatua varmasti liikaakin. Kuvat on kuitenkin se, mitä minä haluan kertoa näkemästäni. Ehkä vähän erilaisia, ehkä liian tavallisia, aina kuitenkin itseni näköisiä. Sitä mitä kuvaan ja julkaisen en halua muuttaa ja ehkä se ei lopulta ole mikään suurikaan murhe, jos kuviin tulee jokin hieman epätarkempi otos. Ehkä syy siihen miksi kirjoitin tämän, on kertoa että yritän parhaani ja haluan kovasti, että "tosissaan tekemisen"- meininki välittyisi myös teille lukijoille. Tämä kun on itselleni kuitenkin tärkeä ja mieluinen tapa ilmaista itseäni ja yksi mahdollisuus jakaa innostustani kuvaamiseen. Toki kuvaaminen olisi helpompaa, jos olisi kunnon kamera. Sellainen helppo ja luotettava apulainen, joka hoitaisi nuo tarkennukset yms. puolestani :) Mutta valitettavasti ei nyt ole mahdollista moiseen panostaa, joten näillä mennään. Monessakin mielessä.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on kyky ja mahdollisuus nähdä kauneutta ympärilläni. Nähdä asioita, jotka pysäyttää ja asioita, joita haluaa jakaa kuvien kautta.

22.11. Suurensin kuvat tähän tekstiin jälkikäteen. Päätin ensin, että en sitä edes tee, vaan annan tällä kertaa vain tekstin puhutella. Mutta menkööt! Vaikka sitten kaikkine epätarkkuuksineenkin :)

Mihin katosi fitness?

Lupasin eilisessä blogin aloituksessa kertoa tästä aiheesta, joka ei enää ole iso osa blogia eikä edes elämääni. On pakko vilkaista olan yli, palata ajassa taaksepäin. Mutta vain hetkellisesti ja tämän kerran. Vähän samalla tavalla kuin eteenpäin kulkiessaan voi olan yli vilkaista taakseen, mutta tuijottamaan ei voi jäädä, jos aikoo mennä kompastelematta eteenpäin. Tai voi toki pysähtyä ja katsoa taakseen, mutta silloin et pääse eteenpäin ja minä olen kulkenut eteenpäin omaa polkuani. Toki välillä olen vilkaissut olan yli ja varmasti jopa pysähtynyt, mutta enemmän minua kiinnostaa mitä on seuraavan mutkan takana kuin se mitä oli jo ohikuljetulla polulla.

Reilu kaksi vuotta sitten treenasin, dieettasin ja kuljin kohti mahdollisia ensimmäisiä fitnesskisoja. Se oli ollut jo vuosia tavoitteena ja sitä varten olin tehnyt paljon työtä, jopa niitä ei niin mukavia uhrauksia tai ainakin valintoja. Ottanut aikaa itselleni ja treeniin, syönyt tietyn ruokavalion mukaan ja elänyt siinä ns. fitnesskuplassa, jonka laji ja tosissaan harrastaminen oikeastaan vaatii. Elämä vain ei mennyt suunnitelmien mukaan, mitä se harvoin kyllä edes tekee, ja oli pakko tehdä valintoja oman jaksamisen ja tavoitteiden saavuttamisen välillä. Minä valitsin jaksamisen ja lopetin kisadieetin kesken. Päätös ei aikoinaan ollut helppo, mutta siinä elämäntilanteessa se ainoa oikea. On oltava armollinen itselleen ja tunnistettava omat rajansa. Minulla silloinen stressaava elämäntilanne vei mukanaan niin yöunet kuin ruokahalunkin, se on aika mahdoton yhtälö silloin olla dieetillä ja toivoa kropan toimivan halutulla tavalla.

Jatkoin kyllä treenaamista ja yritin syödä ruokavalion mukaan dieetin päättymisen jälkeenkin. Muutin tyttärieni kanssa Ouluun elokuussa 2013 ja treenit jatkuivat uudella salilla ja jonkin aikaa uudella innollakin. Kunnes treenistä alkoi kadota niin mielekkyys kuin motivaatio. En oikein löytänyt motivaatiota saati uutta tavoitetta ja kun oli treenannut niinkin kauan selkeä tavoite mielessään, sellainen "haahuilu" salilla ei tuntunut enää oikealta. Kysyin itseltäni useaan kertaan miksi teen tätä, onko oikein ajatella aina vaan itseään. Käydä töissä, mennä salille ja jos aikaa jäi, niin viettää sitä tyttöjen kanssa. Treenit harveni, menin salille kun siltä tuntui, eikä enää siksi että treeni oli pakko tehdä. Elämään tuli niin paljon uutta, sitä ihan todella alkoi huomaamaan ja näkemään asioita ympärillään ihan uudella tavalla. Olin puhkaissut kuplani ja oikeastaan se tuntui hyvälle.

Tuolla treenaan kun huvittaa- tyylillä olisi varmasti voinut jatkaa, jos en olisi loukannut selkääni marraskuussa 2013. Kyse oli työtapaturmasta. Ihan turvalliseksi ajateltu ja suunniteltu potilaan siirto muuttui hetkessä potilaan kaatumisen estämiseksi ja hänen turvallisuuden takaamiseksi. Ei siinä ehtinyt itseään miettiä eikä varoa. Äkkinäinen kierto ja taivutus selässä sai jotain aikaiseksi, mikä ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt. Oli todella vaikea tottua tilanteeseen, jossa kroppa määräsi tahdin eikä toisin päin. Kun oli tottunut vaatimaan kropaltaan treenissä paljon ja saanut useimmiten haluamansa, niin oli todella vaikea hyväksyä tilannetta, jossa piti miettiä miten pääsee sängystä ylös. Selkä oli alkuun todella kipeä, kivut rajoitti normaalia elämää ihan päivittäin. Treeniä ei voinut edes ajatella ja niin ne jäi kokonaan. Eikä ole sen koommin takaisin tullut.

Tällä hetkellä liikunta on lenkkeilyä ja ihan rehellisesti sanottuna sitäkin liian vähän. Jonkin verran teen kotitreeniä painojen avulla ja käyttäen kroppaa vastuksena, mutta ei se kunnon salitreeniä korvaa. Yhtään väheksymättä kotitreeniä. Oikein tehtynä se on hyvinkin tehokasta ja vain oma mielikuvitus on rajana mitä voit tehdä. Ja aika monenlaista viritelmää on tullut kokeiltua :) Silti ja yhä, ehkä jopa kasvavassa määrin, minä kaipaan salille. Vähäinen liikunta ja erittäin lahjakkaasti räjäytetty ruokavalio sai tietysti myös painon nousemaan.

En koskaan kokenut saavutettua hoikkuutta sillä tavalla huikealta saavutukselta mitä varmaan voisi olettaa. Ehkä omiin kokemuksiin itsestä ja saavutetun työn tuloksista vaikuttaa sekin, että noihin aikoihin elin muuten varmasti elämäni vaikeimpia aikoja. Ainakin sitten eron aikoihin. Oma ulkonäkö tuntui tuolloin niin toisarvoiselta eikä kaikki muutokset omassa kropassa olleet suinkaan mieluisia. Koen saaneeni osan naiseudesta takaisin kilojen myötä, niin hassulta kuin se vaikuttaakin. Mutta en varmaan olisi nainen, jos sanoisin olevani tällä hetkellä tyytyväinen kroppaani. Tavallaan olen, mutta tiedän kyllä, että jokunen kilo olisi syytä lähteä :) Mutta ilman turhaa stressiä, pakonomaista tai tiukkaa dieettiä.

Onkohan väärin sanoa, että ilman fitnesstä, säännöllistä treeniä ja pyöristyneessä kropassa olen tällä hetkellä kuitenkin onnellisempi kuin pari vuotta sitten? Eikö se kuitenkin ole tärkeämpää kuin rasvaprosentti? :)