Onnellinen

Mikä ihana helpotuksen tunne! Syksyn suunnitelmat toteutuu niin kuin ne olin ajatellut. Tai oikeastaan toivonut. Enää en ole uskaltanut ajatella minkään asian noin vain toteutuvan haluamallani tavalla, vaan olen niin monta kertaa viimeisten vuosien aikana joutunut miettimään asiat uusiksi ihmissuhteissa, opiskelu- ja työasioissa, jopa oman terveyden suhteen, että varovaiseksi on tullut. Vaikka sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Ehkä niinkin. Minusta vain alkoi tuntua, että niitä sulkeutuvia ovia oli jo enemmän kuin avautuvia, joten tuntui ettei omin avuin ja ideoin enää pääse eteenpäin. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, kevään työkykyarvioinnista ja siitä kuinka uutta suuntaa täytyy lähteä tavalla tai toisella hakemaan.

Nyt näyttää, että se suunta on löytynyt ja nämä suunnitelmat kantaa toki tätä syksyä kauemmaksikin. Aloitan ensi viikon maanantaina työt Oulun Tyttöjen talolla ja samoin alkaa ensi viikolla perjantaina opinnot Hämeen ammattikorkeakoulussa seksuaalineuvoja- koulutuksessa. Viimein pääsen opiskelemaan jotain sellaista, joka on reilu 20 vuotta kulkenut haaveissa. Ihan selvyyden vuoksi kerron, että työ Tyttöjen talolla on työkokeilua ja opintoja tukevaa harjoittelua. Mutta ihan yhtä lailla olen iloinen ja onnellinen tästä mahdollisuudesta ja siitä, että pääsen osaksi mielenkiintoista työtä ja todella mukavaa työyhteisöä. Tuskin maltan odottaa.. :)

Nyt kun minusta tulee myös opiskelija, niin kai sitä pitää jotain koulujuttujakin ostaa. Kirjoitin varmaan jo Kånkenin repusta. Nyt sille olisi paikkansa, jos vain raaskin ostaa. Ja mitä kaikkea kivaa sitä muuta tarvitsee. Uusi penaali kuulemma vähintään pitää olla. Niitä tyttäreni minulle jo eilen etsi Oulun Ideaparkista, kun kävimme yhdessä pienesti shoppailemassa. Kissan harja ja ruoka oli sitten "yllättäen" melkein ainoat mitä mukaan tarttui :) Näin se menee taas, (karva)lapset etusijalla. Mutta pitäähän sitä jotain koulutarviketta saada, vaikka suurin osa opiskelusta tapahtuukin kotona. Kerran kuussa saa reissata Hämeenlinnaan. Junaliput ensi viikolle on jo varattuna. Ihan pikkuisen jänskättää :)

Minulla tuskin tulee paljon ylimääräistä aikaa viettää Hämeenlinnassa, mutta viime kerrasta kaupungissa on aikaa todella paljon. Joten kaikki vinkit otetaan vastaan :) Ensi perjantaina on jokunen tunti aikaa junaa odotellessa.

Tällä hetkellä siis olen #kiitollinen #onnellinen #toiveikas ❤️

Kun sain tiedon opiskelupaikasta.. :)

Pettymys

Olen kirjoittanut täällä blogissa siitä, kuinka koulutuksen tai työelämän suhteen pitää löytää uusi suunta. Kirjoitin työkykyarvioinnista ja sen tuloksista tässä kirjoituksessa. Tätä muutosta lähdin hakemaan ensisijaisesti uudelleenkoulutuksen kautta ja hain opiskelupaikkoja amk:iin kevään yhteishaussa.

Tänään oli tulosten aika. Niinhän siinä kävi, että aamu alkoi itkulla. En saanut opiskelupaikkaa ja pettymys oli valtava, on sitä edelleen. Ei siksi, että olisin olettanut varmuudella saavani opiskelupaikan, vaan siksi ettei minulla oikein ole tähän hätään mitään vaihtoehtoa. TE- toimiston alkuun hyvin lupaavalta näyttävä apu uuden suunnan etsimisessä kariutui aika vähään yhden puhelun aikana toukokuun loppupuolella. Osittain "palataan asiaan joskus tammikuussa"- lausahduksen vuoksi on suunnitelma jäänyt puolitiehen. Mutta minäpä palaan asiaan jo maanantaina, siis TE- toimiston kanssa. Minun tammikuuni on jo heinäkuussa. Juuri tällä hetkellä mieli on kyllä maassa ja uuden suunnitelman tekeminen ei innosta laisinkaan, mutta kyllä se mieli muuttuu ajan kanssa. Vaikka tästä suunnitelmien muuttumisesta tuntuu tulevan enemmän sääntö kuin poikkeus minun elämässäni. Tuskin olen kuitenkaan ainoa enkä taatusti olekaan. Olin vain jo ehtinyt mielessäni valmistautua ja asennoitua opiskeluun..

Ja haaveilla Fjällrävenin Kånken-repusta. Sillä repulla päätin viimein palkita itseni, jos opiskelut elokuussa olisi alkanut. Ehkä olisi ollut jo aika, jos tuosta repusta on haaveillut melkein sieltä vuodesta 1978 saakka, jolloin Kånken tuli myyntiin. Nyt ei ollut tämän unelman toteutuksen aika, kun ihan huvikseni en ole raaskinut enkä raaski niin hintavaa reppua itselleni ostaa. Olisihan se värin valitseminen toki ollut suht haasteellista :)
Varmaan ymmärrät, ettei tässä pettymyksessä tosiaankaan ole kyse mistään repusta, vaan paljon isommista asioista. Muutoksesta, uudesta suunnasta ja sen löytämisestä. Jos tuon repun tuohon väliin vähän kevyempänä asiana mainitsin, niin se ei kerro millään tavalla totuutta siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Aamuinen, itkun sekainen lausahdus "minä en kelpaa enää mihinkään" lienee kertoo paljon enemmän. Kuinka minulle isojen asioiden kanssa olen viimeiset kuukaudet pähkäillyt ja pähkäilen tästä eteenpäinkin. Onneksi hän kenen kainalossa pettymystä itkin vastasi rauhoittavasti "minulle kelpaat aina", niin tässäkin heinäkuun ensimmäisessä päivässä on kuitenkin jotain hyvää ja pysyvää ❤️

Mikä minusta tulee isona??

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan. Kehtaanko kirjoittaa, onko tässä jotain noloa tai hävettävää. Mutta minusta tuntuu kuitenkin kovasti siltä, että haluan purkaa ajatuksiani kirjoittamalla. Olen käynyt tässä vähän ajan sisään kaksi kertaa lääkärissä. Mistään akuutista tai sairastumisesta ei ole kyse, vaan työkyvyn arvioinnista. Tämä on juuri se mikä itseä mietitytti, onko noloa tai hävettävää myöntää, että tähän on tultu. Oikeasti ei varmasti niin ole. Kyse on näkökyvyn ja selän aiheuttamista rajoitteista ajatellen nykyistä koulutustani vastaavaa työtä sairaanhoitajana tai sitten vaihtoehtoisesti lasten parissa. Kumpaakin työtä olen tehnyt ja tykkään molemmista.
Mutta rajoitteet on olemassa ja niiden mukaan on elettävä. Perinnöllisen silmäsairauden kanssa olen elänyt koko ikäni ja se mitä selän kanssa sattui jokin vuosi taaksepäin, se vain tapahtui. Yllättäen ja varoittamatta ja sillekään ei mahda enää näin jälkikäteen mitään eikä voinut siinä tilanteessakaan, kun kyse on työtapaturmasta. Olisi siis ihan turhaa energiansa tuhlausta vihoitella tai katkeroitua. Asioiden kanssa on opittava elämään ja tehtävä muutoksia, jotta haitat voisi minimoida. Niitä muutoksia on nyt lähdetty hakemaan.

Toki olen huolissani tulevasta. Mistä ja millä tavoin löydän kykyjäni ja voimavarojani vastaavaa työtä? Onko uudelleenkoulutus ainoa mahdollisuus? Haluaisin löytää mielekkään työn, jossa voisin hyödyntää niitä ominaisuuksia ja vahvuuksia, jotka tekevät minusta hyvän sairaanhoitajan. Sillä puutteistani huolimatta minä olin ja olen mielestäni hyvä hoitaja. Sen lienee saa sanoa olematta suomalaisittain liian ylpeä itsestään :) Minä olen hoivaaja- tyyppi. Olipa kyse sitten elämän alkutaipaleella olevista lapsista tai jo siellä elämänkaaren loppupuolella olevista vanhuksista. Heidän parissaanhan olen suurimman osan työhistoriastani tehnyt. Nyt vain on niin, että selkä ei todennäköisesti tule kestämään enää kovaa fyysistä kuormitusta ja toisaalta taas näkö aiheuttaa omat rajoitteensa. Enkä tahdo tehdä työtä, jossa olen sekä fyysisesti että henkisesti äärirajoilla. Henkisellä tarkoitan sitä vastuuta ja turvallisuutta, mikä hoitotyössä on taattava ja mihin on kyettävä kaikessa tekemisessään. En halua olla rasite työyhteisössä rajoituksieni kanssa, mutta toisaalta koen että minulle sopivassa työssä minulla olisi vielä paljon annettavaa. Ilman muuta on itselleni selvää, että työelämään haluan. Mikään muu vaihtoehto ei tunnu mielekkäältä enkä niitä edes mieti. Nyt on vain löydettävä ne keinot ja oikea polku löytää se oma juttu.

On ollut puhetta ammatillisesta kuntoutuksesta, lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja uudelleen kouluttautumisesta. Voit ehkä kuvitella, että tällaisten asioiden pähkäileminen ei ole ihan niin kevyttä kauraa kuin päivän kauppalistan miettiminen. Sen verran on jo tuota ikääkin, että kovin moneen hutisuunnitelmaan ei ole enää varaa. Tällä hetkelläkin minun pitäisi varmaan lukea amkin pääsykokeisiin, mutta kirjoitan tätä. Niin paljon nuo ajatukset pyörii päässä ja milloinpa muulloin erityisesti, kun yöllä herätessä. Nämä on minulle isoja asioita. Vaikka tiedän, että ihmiset vaihtaa alaa ihan "huvikseenkin". Kouluttautuu uudelleen, vaihtaa työpaikkaa kun työ ei ole mielekästä tai se loppuu. Syitä on monia. Siksi en todellakaan ole ainutlaatuisessa tilanteessa ja en ainoa kuka joutuu pohtimaan ihan samoja asioita. Mutta kun on kyse omasta elämästä, niin se on jokaiselle ainutlaatuista ja asiat tulee lähelle, henkilökohtaisiksi.
Kyllähän näitä asioita on käynyt läpi jo aikaisemminkin. Kokeillut palata töihin ja etsinyt sopivaa työtä koko ajan. Mutta kun sai lääkärin lausunnon paperilla eteensä, niin kyllähän se veti hetkeksi mielen matalaksi. Mutta nyt on sen aika, että alkaa toimia. Lähettää hakemuksia eri tahoihin, hakea kuntoutusta ja tehdä suunnitelmia. Jokainen päivä on toivottavasti eteenpäin.
Onneksi minulla on ihania läheisiä ja rakkaita ihmisiä, joille saa puhua ja jotka tietävät tilanteen. Heille riittää se mitä olen. Onneksi elämä muuten on hyvällä mallilla. Tästä kaikesta saa valtavasti voimaa itselle kohdata ne vähän heikoimmatkin hetket.

Ja siitä, että uskalsin ja sain kirjoittaa tämän kaiken ❤️
(Netti toimii puhelimen avulla :) )

Elämä ihanasti sekaisin

Paljon mietittävää, muutoksen mahdollisuuksia ja tärkeitä päätöksiä. Kaikesta tästä on muodostunut viime aikoina niin paljon pohdittavaa, että tällaiset kevyenmät jutut kuin blogin kirjoittaminen väistämättä siirtyy taustalle. Toisaalta taas on kivaa vaihtelua paneutua ihan muihin juttuihin. Varsinkin kun vielä keskeneräisiin asioihin tietää ratkaisujen löytyvän, kun niiden aika on. Näistä asioista kirjoitan tänne sitten sen, minkä katson tarpeelliseksi. Valitettavasti on asioita, joita haluaa jakaa vain läheisimpien kanssa.

Ajatuksia on ollut tällä viikolla upeat mahdollisuudet tuulettaa ulkona nauttien keväisestä auringonpaisteesta ja tietysti aina voi leipoa. Rentouttavaa ja maukasta, samalla kertaa :)

Uuteen viikkoon

Vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että flunssa alkaa olla ohitse. Tänään en ole enää mittaria kainaloon laittanut. Olo tuntuu suht normaalilta, joten luotetaan siihen. Johan tuota olikin kerrakseen :)
Viikonloppu meni aika lailla kotosalla sairastaen ja toipuessa. Kaupassa sentään käväisin jo eilen ja olo oli kuin olisi tehnyt rankemman urheilusuorituksen. Tylsäähän se tuo sairastamnen on. Lauantaiaamuna laitoin ihan omaksi iloksi vähän paremman aamupalan. Ei croissantit sentään kuulu ihan jokaiseen aamuun, harvinaista herkkua :) Kun taas ilman kahvia ei päivä käynnisty laisinkaan. Mitään kovin tarkkaan rajattua ruokavalio minulla ei tällä hetkellä ole. Voisi varmaan olla tarkempikin siitä mitä suuhunsa laittaa, mutta mihinkään äärimmäisyyksiin en lähde. Olen sitä mieltä, ettei painonpudottaminenkaaan vaadi mitään kohtuuttomia. Ylimääräiset herkut ja turhat energianlähteet kun karsii pois, niin pääsee jo hyvään alkuun. Mutta nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa ruokavaliosta ja kuvitus tulee sisältämään myös niitä "turhia energianlähteitä" :)

Tänään törmäsin netissä erääseen koulutukseen, joka on oikeasti ollut haaveissani jo sairaanhoitaja- opinnoista lähtien. Opintojen aikana yhdessä harjoittelussa keskustelin yhden hoitajan kanssa, joka oli opiskellut seksuaaliterapeutiksi. Aika harvinainen koulutus vielä tuohon maailman aikaan (yli 20 vuotta sitten), mutta jo siinä hetkessä sen keskustelun aikana minussa heräsi suunnaton kiinnostus kyseistä koulutusta ja työtä kohtaan. Toivottavasti kukaan lukijoista ei nyt ajattele, että mitä hullua.. Ketä tuollainen voi kiinnostaa ja mikä ihme sellainen koulutus on? Mitä sillä tekee? Tai oikeastaan kyllä näitä kysymyksiä saa herätä. Eri asia vain on mitä niiden kysymysten takana on. Paheksunta ja vähättely on asioita, joita ei enää tässä ajassa toivoisi ajatuksissa heräävän. Seksuaalisuus on kuitenkin osa elämää ja ihmisyyttä meillä jokaisella. Eikä seksuaalisuus ole sama kuin seksi. Tarviiko tätä nyt selitellä enempää? Olen ihan avoimesti puhunut näistä haaveistani opiskella ja joskus, harvemmin onneksi, on asiaa tarvinnut selitellä tai puolustella. Enkä oikeastaan halua tehdä sitä nytkään :)

Seuraa sydäntäsi..

Joka tapauksessa Oulussa alkaisi toukokuussa ensimmäinen osa opinnoista kohti terapeutin tutkintoa ja olin asiasta melkoisen innoissani, mutta.. Se mokoma MUTTA aina. Koulutus on maksullinen ja koko tutkinto tulisi maksamaan useita tuhansia euroja. Ensimmäinen osakin jo yli 2000€. Valitettavasti minulla ei ole moisia rahoja laittaa opintoihin ja kuten tähänkin asti, niin haaveeksi taitaa jäädä tälläkin kertaa. Iso harmitus. Näitä opiskelu- ja työjuttuja on viime aikoina tullut mietittyä aika tavalla. Jotain uutta suuntaa täytyy hakea. Onneksi tähän pohdintaan on luvassa apua hieman tuonnempana.

Viikonloppuna luonto oli niin kauniisti kuorrutettu.

Sellaisia mietteitä tähän maanantaihin. Voisin tietysti samalla kertoa senkin faktan itsestäni, että arkeologia on myös yksi minua aina kiehtoneista asioista ja opiskelumahdollisuuksia on aikoinaan mietitty kovasti. Mitähän vielä paljastaisin itsestäni? Jos jätetään seuraavaan kertaan. Tästä tuli nyt muutenkin melkoinen sillisalaatti. Croissanteista terapiaan :)

Nyt se tuli!

Nimittäin tämän talven ensimmäinen kunnollinen flunssa. Mitään influenssaa en usko tämän olevan, ihan tavisflunssaa vain. On sitä tässäkin. Ei oikein jaksa innostua mistään ja nuo pakolliset kotihommat yrittää sinnitellä tehdyksi. Ruoka kun on saatava pöytään ja paikkoja vähän siistittävä, olipa olotila sitten mikä tahansa.

Tässähän tämä menee sohvalle tyynyröykkiön kanssa, villasukat jalassa. Spotifya kuunnellen tai lueskellen. Nyt on ollut aikaa lukea blogejakin vähän enemmän. On toki tullut luettua myös ihan työ- ja koulutusjuttujakin, mietittyä eri vaihtoehtoja. Sekä koluttua Etuovi.comia. Kyllä on Oulussa paljon asuntoja myynnissä ja olen löytänyt ties kuinka monta, joihin voisi muuttaa vaikka heti. Nämä nyt on niitä haaveita :) Edelleenkään omistusasunto ei ole oikeastaan edes vaihtoehto.

Kunhan tässä hiukan tokenee, niin kirjoittelen lisää ja jostain vähän mukavammasta kuin flunssasta. Toivottavasti viikonlopuksi tauti on selätetty, sillä olisi ihan mukavaa ohjelmaa lauantaille. Eikä pidä unohtaa sunnuntaita, joka on omistettu rakkaille ja ystäville. Heille, jotka ovat tärkeitä ihan jokaikinen päivä <3

Vanhat, nyppyiset villikset ja kuumemittari. Näillä mennään :)

Asuntomietteitä

Kummasta nyt kirjoittaisi, asunnosta vai kodista? Ensisijaisesti ajatuksissa lienee asunto, josta tulee koti. Uusi koti on ollut ajatuksissa jo jonkin aikaa. Pitäisi siis löytää asunto, joka tuntuu kodilta heti alkuunsa. Toiveajattelua ehkä, mutta haluan pitää tästä ajatuksesta kiinni. Tässä on niin monta muuttujaa, niin kuin varmaan yleensä on, että pieniin ja ehkä suurempiinkin kompromisseihin täytyy uuden kodin etsimisessä olla varautunut ja valmis niitä tekemään. Onneksi on sentään jotain suuntia siitä, mitä ei ainakaan ole hakemassa. Tässä kohtaa on lienee hyvä todeta, että vannomatta paras. Omistusasunto nyt ainakin on ensimmäisenä poissuljettu vaihtoehto, monesta syystä. Elämäntilanteen vuoksi ja syystä, ettei ajatus asuntolainasta enää tällä iällä ole mitenkään houkutteleva. Toinen lienee se, ettei halua muuttaa kerrostalokolmiosta kerrostalokolmioon.

Mitä sitten jää jäljelle? Periaatteessa paljonkin mahdollisuuksia ja sitten toisaalta taas tuntuu, ettei juuri mitään. Oman pienen pihan kaipuu saa katseet suuntaamaan rivitalo-  ja luhtitaloasuntoihin, joissa omaa pihaa olisi. Luhtitalossa ensisijaisesti vain tietysti ne alakerran asunnot. Sitten vaihtoehtoisesti vuokra- tai omistusoikeusasunnot. Asunnon kokokin mietityttää, kolmio vai neliö. Neliö on ehkä se ykkösvaihtoehto. Miksi sitten ylipäätään on päätynyt miettimään muuttamista, kun nykyinen asunto on tilava kolmio kahdelle? Sehän tässä onkin se ihana, positiivinen uuden elämäntilanteen mukana tuoma muutos, joka on laittanut haaveita toteuttamaan. Onneksi ei kiireen kanssa, vaan on aikaa rauhassa etsiä sitä sopivinta asuntoa, joka on kaikille sitten koti. Ei vain paikka missä asua.

Niin mukavasta asiasta asiasta kuin onkin kyse, niin paljon on ajatuksia ja miettimistä. Erilaisten toiveiden ja näkemysten yhteensovittamista ja käytännön seikkojen huomioonottamista. Ihanaa, mutta ei ihan helppoa. Enkä tarkoita sitä negatiivisella tavalla, mutta isosta muutoksesta on kyse. Varmaan joskus saman läpikäyneet tietää, millaisia asioita täällä pohditaan. Ja kukapa meistä ei olisi joskus muuttanut, syystä taikka toisesta:) Kodilla on niin suuri merkitys, se on paljon muuta kuin seinät ympärillä, niin eipä ihme että asiaan suhtautuu sekä tunteella että järjellä. Jälkimmäistä toivoisi tietysti olevan itselläkin enemmän mukana :) Ajatuksissahan on jo ehtinyt uutta kotia sisustamaan, vaikka kodista ei ole edes tietoa :) Mutta sellaisia ne haaveet on, askeleen edellä todellisuutta <3

Tyhjät sivut

Yksi joulun toivotuimmista lahjoista minulle oli niinkin pieni juttu kuin oikea kalenteri. Kirjoitin tuohon ihan tarkoituksella "oikea" kalenteri. Onhan noita kalentereita ipadilla ja puhelimessa ja toki niitäkin käytän, mutta mikään ei päihitä sitä oikeaa kalenteria. Sitä hassun ihanaa tunnetta uutta kalenteria vuoden alussa selatessa, tyhjiä sivuja katsellessa. Kuinka ne siitä pikkuhiljaa alkaa täyttyä itselle tärkeistä merkinnöistä. Sovituista menoista, läheisten merkkipäivistä ja itselle muuten merkityksellisistä asioista. Se tunne, kun katselee koko vuotta edessään ja miettii mitä kaikkea sivuille mahtaakaan vuoden aikana ehtiä kirjoittaa. Sitä samaa tunnetta en ole onnistunut saamaan selaillessa kalenteria vaikka puhelimesta. Se on vain niitä pakollisia merkintöjä varten, niitä mistä on hyvä saada muistutus juuri ennen lähtöä tai tapahtumaa.

Tälle vuodelle sain tyylikkään mustan, (keino)nahkakantisen kalenterin. Niin minun näköiseni ja tismalleen oikeaa kokoa. Lahjan antaja on tiennyt mistä tykkään ja mitä antaa :) Nyt vain sivuja täyttämään. Luin positiivisuuskalenterista, jossa jokaisen päivän päätteeksi kalenteriin kirjataan kolme asiaa päivästä, jotka on positiivisia juuri siinä päivässä. Siinäkin päivässä, jolloin tuntuu että mikään ei ole hyvin. Aina on jokin, aina on jotain. Ihana ajatus, jota voisi toteuttaa kirjoittamalla edes se yksi asia jokaisesta päivästä.
Kalenterin sivuille on tullut jo jotain. Se yksi tärkeimmistä merkinnöistä kylläkin löytyy jo viime vuoden loppupuolelta <3

Uuden alussa

Niin sitä sitten päästiin uuden vuoden alkuun. Uuden vuoden juhlimiset meni rauhallisesti nuorison kanssa. Kävimme katsomassa kaupungin upean ilotulituksen ja muutoin ilta menikin kotosalla. Puolen yön maissa kävimme läheisessä puistossa katsomassa raketteja. Siinäpä se. Ei ihmeempiä kerrottavaa, mutta ihan mukavasti vuosi vaihtui, vaikka kokoonpano juhlijoissa olikin vähän vajaa.

Elämä on kaiken juhlimisen jälkeen palaillut tuttuun, arkisempaan uomaansa ja ihan kiva niin. Koti palasi tänään joulun jäljiltä arkisempaan asuunsa. Keräilin joulun pois hieman haikein mielin, mutta toisaalta tuntui että on jo aika. Huomenna on loppiainen ja siihen on yleensä joulun aika loppunut. Kyntteliköt olkoon vielä ikkunoilla huomisen yli, mutta sitten on niidenkin aika lähteä. Se harmittaa koristeita enemmän, niin mukavaa tunnelmaa ne kotiin tuovat. Ja kun ei ole vielä niitä pallovalojakaan.. :) Onneksi ei ole mitään tarvetta lopettaa tuikkujen ja kynttilöiden polttamista. Niillä kun saa tunnelmaa kotiin ja lämmintä valoa. Katsoin eilen kaupungilla alennetulla hinnalla olevia Kastehelmi tuikkukippoja, mutta jätin vielä kauppaan. Kirkas voisi olla seuraava hankinta noiden jo olevien lisäksi. Etsin myös, tai katselin, uutta mattoa keittiöön, mutta mieluista ei löytynyt. Eipä sillä kiire ole, joten sopivaa voi ajan kanssa katsella. Ajatuksissa on aina jotain pientä juttua kotiin. Kotiin liittyen on myös isompia ajatuksia tai haaveita tälle vuodelle. Tiedä vaikka pääsee muuttolaatikoita pakkaamaan :)

Valitettavasti ei ole oikein mitään kuvia laittaa. Kodista otetut viimeisimmät kuvat on jouluisia ja eihän täällä mitään uutta oikein olekaan. Kuvaaminen on jäänyt vähemmällä viime päivinä, mutta kunhan tässä taas vauhtiin pääsee, niin niitähän tulee. Liiankin kanssa :)

Tammikuun aurinkoa

Kohti uutta vuotta

Tuntuu aika hurjalta, että tätä vuotta on jäljellä enää pari päivää ja sitten on edessä taas kokonaan uusi vuosi elettäväksi. Mitä se vuosi tuo mukanaan? Voin sanoa, että onneksi ei tiedä. Mitä sitten odotan uudelta vuodelta? En oikein osaa sanoa ja jotain tulevan vuoden odotuksista haluan toistaiseksi pitää ihan itselläni. En odota mitään suurta ja ihmeellistä. Elämä on ihan hyvin mallillaan tällä hetkellä. Tietysti muutosta saisi tulla työ- tai opiskelukuvioihin, mutta ehkä sekin ratkaisu löytyy ajallaan. Siinä on yksi murhe, jonka valitettavasti kantaa mukanaan vuoden vaihteen ylikin, mutta onneksi on niitä hyviä asioita vastapainoksi ja niitä asioita on onneksi paljon.

Mitään lupauksia en aio tehdä uudelle vuodelle. En näitä "kesäksi bikinikuntoon", lopetan karkinsyönnin, herkuttelun tai mitä niitä nyt onkaan. Jos jotain muutosta itseensä ja olemiseensa kaipaa, niin niiden lähtökohta täytyy olla jotain ihan muuta kuin uuden vuoden lupaus. Se lupaus kun tahtoo unohtua ja jäädä lunastamatta yleensä jo kevään korvalla, viimeistään silloin :) Niihin muutoksiin kun tarvitaan paljon enemmän motivaatiota ja tahtoa kuin yhden lupauksen verran. Näin ainakin itseni kohdalla on ja puhun ihan kokemuksesta. En turhista ja tyhjistä lupauksista, niitä kun en oikeastaan ole koskaan tehnytkään, vaan siitä mitä isommat muutokset elämässä vaatii. Jos siis ensi vuosi tuo mukanaan jotain uutta, niin lähtökohdat siihen löytyy jostain ihan muusta, ne löytyy tahdosta ja halusta muuttua. Ja ei, en ole edes pienesti harkinnut paluuta tosissaan fitneksen pariin :) Tuskin kukaan sitä kyllä luulikaan, toivottavasti ei ainakaan. Mistä nämä ajatukset sitten tulivat? Naistenlehden kannestapa hyvinkin. Taas se alkaa, joka lehdessä nämä "laihdu kesäksi" yms. otsikot. Ensimmäinen on jo nähty :)

Vaikka kirjoitin, että en odota tulevalta vuodelta mitään ihmeitä enkä tee lupauksiakaan, niin ei se tarkoita sitä, että en odottaisi jotain. Tai sitä, että en toivoisi mitään. Unelmia ja haaveita pitää aina olla. Ne omalla tavallaan kantaa eteenpäin ja aina on jotain, mitä saa unelmasta todeksi. Kyllä minulla niitä unelmia on, tai en edes tiedä onko ne varsinaisesti unelmia. Suunnitelmia ehkä olisi parempi sana. Kun en koe olevani mikään pää pilvissä kuljeksija :) Ne asiat mistä unelmoi, on sellaisia arkisia, toteutettavissa olevia. Niiden aika voisi hyvinkin olla vuonna 2016.

Sitten tulevasta tähän päivään ja huomiseen. Tänään on edessä kauppareissu ja uuden vuoden jo perinteeksi muodostuneen pitsan värkkien ostaminen. Toki jotain muutakin tarjottavaa pitää huomiselle olla, vaikka uutta vuotta otetaan vastaan ihan pienesti perhepiirissä. Suunnitelmissa olisi käydä torilla katsomassa kaupungin ilotulitus. Viime vuonna se ainakin oli hieno ja väkeä todella paljon liikkeellä. Jopa yllättävän paljon. Tänä vuonna onkin lähdettävä ajoissa liikkeelle, jotta autolle löytää kohtuudella parkkipaikan. Loppuilta meneekin sitten varmaan raketteja katsellen (ja syöden) sekä ihan vain oleillen. Itselleni ostin jo kaksi pakettia tähtisadetikkuja. Yksi perinne, joka on ja pysyy :) Ikään katsomatta ja siitä huolimatta.

Blogin merkeissä palaan kirjoittelemaan ensi vuoden puolelle, joten toivotan kaikille oikein
Iloista ja mukavaa uuden vuoden juhlintaa ja
Onnea Uudelle Vuodelle 2016!!

Viikonlopun tunnelmia

Tänään on sitten ensimmäinen adventti. Joulunodotus on virallisesti alkanut. Kuuntelin aamukahvia juodessa Hoosiannan ja hetken aikaa myös Jouluradiota. Jouluradion nettisivut olivat vaan kaatuneet, mutta hieman mutkan kautta sain radion kuulumaan netistä. Hieman ronkeli keittiöradiomme ei suostunut taajuutta ja kanavaa löytämään. Katsoin samalla netistä missä ja milloin kävisi jo lapsuudesta asti perinteeksi tulleet Kauneimmat joululaulut laulamassa. Vaihtoehtoja täällä Oulun seudulla kyllä riittää, mutta tunnelmallisin paikka lienee olisi Turkansaaren (ulkomuseon) kirkko. Vielä kun saisi sen jouluisen lumipeitteen maahan. Tätä päivää lukuunottamatta on ollut todella harmaa ja vesisateinen viikonloppu.

Viikonloppua aloittelin perjantaina, siis todella yllättäen :), siivouspäivällä. Siivousten jälkeen hain vaatehuoneesta kyntteliköt ikkunoille, kun tämä pimeys alkaa todella kaatua päälle. Yleensä olen kyntteliköt laittanut ikkunoille näin ensimmäisen adventin aikaan eli ihan hitusen etuajassa mentiin :) Jouluvalot alkaakin, joulukuusta lukuunottamatta, olla aika lailla tässä. Tyttären huoneeseen laitettiin viime jouluksi ostettu suloinen poro eli asumme nykyisin poronhoitoalueella :) Loput jouluisesta tunnelmasta hoituu myöhemmin esille laitettavilla joulukoristeilla sekä tietysti kynttilöillä ja tuikuilla. Siivousten päätteeksi kipaisin myös kauppaan hakemaan illaksi tortillavärkit. Tuli syötyä itsensä ihan tärviölle ja nautittua myös pitkästä aikaa punaviinistäkin. Mukava ja leppoisa ilta siis siivouspäivän päätteeksi.

Perjantaina oli iltasella myös hieman poikkeuksellista ohjelmaa. Kävin Oulun yliopistolla ystäväni kanssa kuuntelemassa Maaret Kallion luennon. Oli todella hyvä ja antoisa luento arjesta, rakkaudesta, armollisuudesta ja parisuhteen hoitamisesta. Tai minkä tahansa merkityksellisen ihmissuhteen. Luennolta sai paljon ajatuksia ja pohdittavaa myös omaan elämään ja ihmissuhteisiin. Puhujana Maaret Kallio on kyllä todella miellyttävä kuunnella. Sitä osasin kyllä odottaa Ensitreffit alttarilla-ohjelmankin perusteella ja kuunneltua hänen haastatteluja/videoblogiaan useamman kerran. Ja kyllä, tunnustan, olen katsonut EA:n molemmat kaudet :)

Eilen päivä meni liki kokonaan kotoillessa. Ihan pikkuisen tuli kyllä sisustustakin uusittua. Makuuhuoneeseeni sain pienen hyllykön ja siistin olohuoneen hyllystä "turhat" tavarat sinne. Tässä kun on nyt alkuun päässyt, niin ei näköjään loppua tulekaan. Pientä viilausta tuntuu nyt riittävän, mutta kivaahan se on. Makuuhuoneeseen olen oikeastaan jo ihan tyytyväinen. Se on sisustukseltaan ihan niitä perusjuttuja, mutta itse olen tyytyväinen sen rauhalliseen värimaailmasn ja siihen, että siellä on ne asiat mitä toivoin sinne tulevan. Pienellä budjetilla, siis todella pienellä budjetilla toteutettu, mutta minä tykkään. Se kai lienee onkin tärkein asia kodin laittamisessa, että asujat itse siellä viihtyvät :)

Nyt sitten Rukan hiihtoja telkkarista ja ihan vaan oleilua. Huomenna onkin sitten haipakkapäivä tyttären muuton vuoksi. Jo toinen muutto vajaan vuoden aikana, mutta kiva kun uusi koti on niin paljon lähempänä. Äiti tykkää, kun ei noita omilleen lähteneitä enää kokonaan takaisin kotiin saa, mutta hitusen lähemmäksi ainakin <3

Liebster Award- blogihaaste

Sain mukavan blogihaasteen Elämää tuomipellon laidalla blogin Johannalta. Haasteen tarkoitus on tuoda esille uusia ja/tai pienehkön (alle 200 seuraajaa) lukijamäärän blogeja. Ihan kiva juttu omankin blogin kannalta, kun vasta alkutaipaleella ollaan. Joten kiitos haasteesta Johanna! :)

Tässä tarkemmin haasteen tarkoituksesta ja ohjeet haasteen saaneille:

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä bloggaajille.

Tässä on saamani 11 kysymystä vastauksineen:

1. Mitä blogisi sinulle merkitsee?

Blogi on ensisijaisesti mukava harrastus. Minun oma juttuni, jota teen omaksi ja toivottavasti myös lukijoiden iloksi :) Keino ilmaista itseään ja jakaa ajatuksiaan, kirjoittaa itselle tärkeistä jutuista. Asioista, jotka koskettavat ja kiinnostavat minua. Blogi on hyvä kanava jakaa innostustani valokuvaamiseen :)

2. Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä?

Onpa vähän vaikea kysymys.. Todennäköisesti asun edelleen Oulussa tai jossain tässä lähettyvillä. Lapset ovat jo kaikki maailmalla omillaan, tai tämä viimeinen äidin pikkuinen, joka vielä asuu kanssani. Toivottavasti teen työkseni jotain itseäni kiinnostavaa, ehkä lasten ja nuorten parissa. Ja jos hyvin käy, niin minusta on saattanut tulla jo mummu :)

3. Sisustushaaveesi tällä hetkellä?

Jos sisustushaaveeksi saa laittaa uuden kodin, niin se on ehdottomasti se. Koti, jossa on omaa pihaa, vaikka ihan pienikin läntti parvekkeen sijasta.

4. Aiotko tehdä uudenvuodenlupausta?

En aio. Yksi ainoa lupaus on pitänyt koko elämän ajan ja se oli sokerin poisjättäminen kahvista joskus yli 30 vuotta sitten :)

5. Mistä arkipäiväsi koostuvat eli millainen päivärytmisi?

Riippuu siitä, onko kyseessä koti- vai työpäivä. Olen tällä hetkellä suurimman osan ajasta kotona ja teen satunnaisesti sijaiskeikkaa vanhusten palvelutaloissa. Sen mitä selkäni kestää. Eli päiväni alkaa yleensä samoihin aikoihin, kun tyttäreni lähtee kouluun. Päivät on suht samanlaisia. Niitä tavallisia kotitöitä ja normiarkea. Haaveissa olisi opiskella itsekin, kun työtilanne on aika huono tällä hetkellä ja selkäni tuskin tulee enää kestämään vakituiseen fyysisesti raskasta hoitotyötä.

6. Suurin sisustusmokasi?

En tiedä, voiko tätä sanoa varsinaisesti mokaksi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä miksi ikinä suostuin katsomaan puolipaneeleja edellisessä kodissa yli kymmenen vuotta. Inhosin niitä koko sydämestäni. Ylipäätään en pidä isoista puupinnoista sisustuksessa ja tarkoitan nyt puun omaa, maalaamatonta väriä. Olen elänyt sen ei niin ihanan pyökin sävyisen keittiökaudenkin.

7. Mitä muita sosiaalisen median kanavia käytät kuin blogia?

Minulla on facebook käytössä sekä henkilökohtaisena että blogille omansa. Blogin sivulle onkin linkki tuossa oikealla. Lisäksi minulla on instagram- tili.

8. Paras matkailumuistosi?

Kaikki matkat on tavallaan olleet ikimuistoisia ja ainutkertaisia, mutta lienee yksi parhaista on matka Italiaan. Vuokrasimme tuolloin talon Toscanasta ja kiertelimme myös Venetsiassa ja järviseudulla. Italia on kyllä vienyt pysyvästi palan sydämestäni, mutta niin on Kreikkakin <3

9. Miten kuljet työmatkasi?

Suurimmaksi osaksi pyörällä. Minulla kun ei ole ajokorttia ja luonnollisesti ei siis autoakaan.

10. Toiveesi joulupukilta?

Voi, jos nyt saa heittäytyä ihan hurvattomaksi ja toivoa ihan mitä tahansa osoittamatta toiveita oikeasti kenellekään, niin niitähän on :) Kamera on yksi haaveissa oleva, samoin uusi läppäri, Michael Korsin Selma laukku harmaana, Escadan Absolutely Me tuoksu (taas kerran), uusi sohva... Jos kuitenkin niitä oikeita toiveita miettii, niin ne on sellaisia pieniä, arkisia juttuja. Kuten uusi kalenteri, Taika- mukeja, ehkä pyjama ja lämmin kaulahuivi. Olen oikeasti aika huono toivomaan itselleni mitään, mutta minusta on ihana antaa lahjoja.

11. Terveiset lukijoillesi?

Toivon, että viihdytte blogini parissa ja löydätte täältä jotain, mikä saa palaamaan blogin pariin aina uudelleen. Toivon myös, että jätätte rohkeasti kommentteja ja annatte palautetta. Toiveita saa myös esittää ja otan niitä mielelläni vastaan. Olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta lukijasta!

Haasteen laitan menemään seuraaville blogeille ja bloggaajille:

Tohkeissaan
Kotienkeli
This storyline
Sanatorio
Lindsay's diaries
Onnenmuruja
My life
Käpylä

Voi apua!! Tulin positiivisen ongelman eteen. En löydä äkkiseltään enempäänsä blogeja, joissa seuraajia olisi alle 200 ja tuossakin listassa saattaa olla ihan "vääriä" blogeja ja jo haastettujakin. Mutta hän kuka katsoo haasteen osuvan oikein itselleen, niin siihen tarttukoot :)

Tässä ne 11 kysymystä:

1. Milloin olet aloittanut bloggaamisen ja miksi?
2. Kuinka paljon blogi vie aikaasi?
3. Nimeä kolme suosikkiblogiasi ja miksi juuri nämä?
4. Mistä unelmoit juuri nyt?
5. Mitä odotat vuodelta 2016?
6. Mitä muuttaisit elämässäsi?
7. Jokin jouluperinteesi?
8. Missä viettäisit joulun, jos saisit valita? Kotona vai ulkomailla?
9. Lempituoksusi? (ei välttämättä hajuvesi :))
10. Mikä on rakkain asia tai esine kodissasi?
11. Terveiset ja toiveet lukijoillesi/muille bloggaajille?

Rohkeasti mukaan haasteeseen ja laittamaan sitä eteenpäin!

Henkilökohtaista

Tämän tekstin kirjoittaminen on mietityttänyt jo pitemmän aikaa. Onko tämän kertominen tarpeellista? Onko se liian henkilökohtaista kerrottavaksi? Onko minulla tarpeeksi rohkeutta?

Päätin sitten kirjoittaa ja miettiä sen jälkeen julkaisenko tekstiä nyt tai ollenkaan.. Se mitä ajatuksia teksti herättää tai on herättämättä, ei ole minun vallassani. Itselleni tämä asia on osa elämääni. Nimenomaan vain osa. Eikä se asia ole mikään salaisuus. Voin siitä kyllä puhua ja vastaan, jos kysytään. En vain halua, että se määrittää minua kokonaan. Sillä ensisijaisesti haluan olla vain minä :)

Minä pidän kuvaamisesta ja kuten blogissa on varmasti jo näkynyt, kuvaan myös paljon. Kuvien julkaisemisessa on vain itselle tullut jonkinmoinen kynnys. Tai otan kuvien laadusta ja valitsemisesta ehkä ihan turhaankin melkoisia paineita itselleni. Siihen on syynsä. Voisi kai syyttää puutteellista kuvauskalustoa (ja ihan aiheesta) ja kuvaajan osaamattomuutta, mutta näiden lisäksi minulla on synnynnäinen silmäsairaus. Minulla on siis normaalia heikompi näkö. Omalla kohdallani en siis tiedä, mitä "normaali näkö" edes tarkoittaa, olen elänyt tämän asian kanssa koko elämäni, yli 40 vuotta. Hyväksynyt, että on asioita, joita en näköni takia voi saavuttaa tai tehdä. Onneksi niitä ei kuitenkaan ole paljoa eikä mitään sellaista, että kokisin menettäneeni jotakin oleellista. Olen hyväksynyt itseni ja sairauteni. Olisikin aika kohtuutonta itseäni kohtaan olla hyväksymättä ja vaatia itseltään jotain mitä ei ole tai toivoisi olevansa. Ei minun elämäni kuitenkaan ole erilaisempaa kuin kenenkään toisenkaan naisena, äitinä, ihmisenä. Niin ainakin omasta mielestäni. Se, mitä joku toinen asiasta ajattelee, ei ole minun asiani eikä varsinkaan murheeni. Kuten ihan jokaisen ihmisen kohdalla, tiedän että minut hyväksytään sellaisena kuin olen, tai ollaan hyväksymättä. Eikä sillä asialla ole näköni kanssa toivon mukaan mitään tekemistä, vaan ratkaisevampaa lienee se millainen olen ihmisenä ja miten itse kohtelen muita.

Miten tämä asia liittyy sitten blogiin ja kuvaamiseen? Olen ottanut kuvien laadusta itselleni jonkin aivan älyttömän paineen. Olen pyytänyt muitakin tarkistamaan kuviani ennen niiden blogiin valitsemista ja julkaisemista. "Onko tämä kuva sinusta epätarkka? Onko tämä kuva hyvä?" Sillä itse välillä tutkin kuvia ja niiden tarkkuuksia ihan päänsärkyyn saakka. Vertaan kuvia muissa blogeissa oleviin, huolehdin ja murehdin niiden laatua varmasti liikaakin. Kuvat on kuitenkin se, mitä minä haluan kertoa näkemästäni. Ehkä vähän erilaisia, ehkä liian tavallisia, aina kuitenkin itseni näköisiä. Sitä mitä kuvaan ja julkaisen en halua muuttaa ja ehkä se ei lopulta ole mikään suurikaan murhe, jos kuviin tulee jokin hieman epätarkempi otos. Ehkä syy siihen miksi kirjoitin tämän, on kertoa että yritän parhaani ja haluan kovasti, että "tosissaan tekemisen"- meininki välittyisi myös teille lukijoille. Tämä kun on itselleni kuitenkin tärkeä ja mieluinen tapa ilmaista itseäni ja yksi mahdollisuus jakaa innostustani kuvaamiseen. Toki kuvaaminen olisi helpompaa, jos olisi kunnon kamera. Sellainen helppo ja luotettava apulainen, joka hoitaisi nuo tarkennukset yms. puolestani :) Mutta valitettavasti ei nyt ole mahdollista moiseen panostaa, joten näillä mennään. Monessakin mielessä.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on kyky ja mahdollisuus nähdä kauneutta ympärilläni. Nähdä asioita, jotka pysäyttää ja asioita, joita haluaa jakaa kuvien kautta.

22.11. Suurensin kuvat tähän tekstiin jälkikäteen. Päätin ensin, että en sitä edes tee, vaan annan tällä kertaa vain tekstin puhutella. Mutta menkööt! Vaikka sitten kaikkine epätarkkuuksineenkin :)

Liian tavallinen bloggaajaksi?

Olen lukenut viime päivinä jo useamman bloggaajan kirjoituksia aiheesta somen täydellisestä ja valheellisesta maailmasta. Kuinka somessa annettava kuva ei vastaa todellisuutta, vaan antaa valheellisen kuvan täydellisyydestä. Täydellisestä kauneudesta, kropasta, meikistä, vaatteista, sisustuksesta tai koko elämästä. Mutta onko todella näin? Tietyssä määrin varmasti onkin näin. Halutaan antaa tietynlainen vaikutelma tai kuva omasta elämästään tai itsestään. Ihan varmasti se totuus tämän julkisuuskuvan takana on kuitenkin hieman toisenlainen eikä sitä pitäisi unohtaa, eikä varsinkaan verrata ihan suoriltaan omaan elämäänsä tai itseensä. Eikä siinä ole toisaalta mitään väärää, jos haluaa jakaa kauniita kuvia itsestään, kodistaan tai itselle tärkeistä asioista. Huolestuttavaa tässä on vain se, ettei kadota itseään ja omaa elämäänsä tavoitellessaan jotain sellaista mitä jollakin toisella on. Että muistaa, että se oikea elämä eletään niiden kuvien ja kirjoitusten ulkopuolella.

Se mikä minua itseäni alkoi näitä lukiessa mietityttään on se, että jos onkin ihan tavallinen. Niin kuin minäkin. Onko minulla sitten mitään annettavaa? Ketä se sitten kiinnostaa, se ihan tavallinen elämä? Jos ei ole esitellä täydellistä kroppaa, kauniisti meikattuja kasvoja tai uusia merkkituotteita. Tai täydellisesti sisustettua kotia. Jos onkin annettavana vain omia ajatuksia. Pieniä paloja omasta elämästään. Jos on vain innostus kirjoittaa ja kuvata niitä hieman arkisempia asioita, joilla on itselleen merkitystä. Pieniä paloja kodistaan, joka ei ole viimeisen päälle, mutta itselle se tärkein paikka. Kuvata luontoa ja asioita, joissa itse näkee kauneutta toivoen, että joku muu kokee samoin kuvaa katsoessa. Riittääkö se kiinnostamaan lukijoita?

Se, että kirjoitan blogia, ei muuta minua tai minun elämääni miksikään. Haluan kirjoittaa aidosti ja rehellisesti, mutta ei minullakaan ole tarvetta jakaa kuvia sotkuisesta tiskipöydästä tai pyykkivuoresta vain todistaakseni, että elämäni todella on sitä mitä aika lailla kaikilla muillakin. Huvittaa, kun hoksasin julkaisseeni blogissa kuvan, jossa on yksi välipalani. Rahka omassa muovipurkissaan, hedelmät ja pähkinät sentään lautasella. Joku toinen olisi varmaan laittanut rahkan sievään kulhoon ja asetellut kaiken nätisti esille, mutta en minä, ainakaan sen vuoksi että se olisi "hienompaa". Minä kun todella syön sen rahkani siitä muovipurkista useimmiten, maku kun valitettavasti ei sen kummemmaksi muutu. Tosi arkista, jopa suorastaan tylsää :) Tämä nyt vain esimerkkinä siitä miten paljon yksikin kuva voi kertoa tai jättää kertomatta. Erikseen on sitten ne hetket, jolloin on kiva tehdä ihan tavallisestakin asiasta vähän erityisempää. Kuten viikonloppuna, kun aamukahvi oli niin paljon mukavampi juoda kynttilänvalossa ja katsella ulos harmaan päivän alkamista.
Minusta on kuitenkin kiva kirjoittaa positiivisesti ja kuvailla kauniisti, sen mitä suinkin osaan. Jakaa omia ajatuksiani, myös ehkä niitä ei niin positiivisiakin, mutta koko elämäni ei koskaan tule olemaan ja näkymään täällä blogissa. Eikä se mitä täällä on, ole koskaan kokonaan minä ja minun elämäni. Vain pieni osa sitä, sen mitä itse koen haluavani jakaa. Toivoen, että joku haluaa sen lukea ja jakaa minun kanssani.

En alkanut kirjoittaa blogia uudelleen ajatuksella, että saavuttaisin tai saisin tällä suosiota tai huomiota, paljon lukijoita tai saisin bloggaajana joskus sellaista mitä muuten en tule saamaan. Kirjoitan ihan siitä syystä, että tykkään kirjoittamisesta. Ja tykkään nimenomaan kirjoittaa oikeista asioista, sellaisista joihin minulla itselläni on jotain kosketuspintaa.
En oikein osaa sanoa mihin kategoriaan blogini sijoittaisi, jos niin edes täytyy tehdä. Kai se on se lifestyle. Kiva sellainen yleispätevä juttu, jonka alle saan kirjoitella mistä vaan :) Ei se, että tykkään sisustusjutuista tee minusta sisustusbloggaajaa, eikä pohjaton kiinnostukseni kosmetiikkaan, uusimpiin trendeihin ja muotiin, tee minusta kosmebloggaajaa tai blogistani tyyliblogia :) Mutta tätä kaikkea ja paljon muuta on varmasti tulossa ja luvassa. Minun tavallani kerrottuna ja kuvattuna.

Minulle merkitsee kuitenkin paljon, jos luet kirjoituksiani ja viihdyt blogini parissa, vaikka tämä nyt onkin sitä tavallista elämää. Sitähän me kaikki kuitenkin loppujen lopuksi eletään. Elämää. Jokainen omalla tavalla ja tyylillään, mutta yhtä arvokasta ja mielenkiintoista se on siltikin ja nimenomaan juuri siksi <3

Kun inspiraatio iskee..

Minulla on ollut jo jonkin aikaa ihan mahdoton inspiraatio ja innostus sisustamiseen. Minuun se näköjään iskee oikein isosti syksyllä, kevään sijasta. Olen jo melkein kyllästymiseen asti katsellut sisustuskuvia Instagramista ja Pinterestistä. Varsinkin noita norjalaisia sisustuksia on tullut katsottua ihan jo tosiaan liki kyllästymiseen saakka. Mutta miten ihmeessä kyllästymiseen saakka, jos sisustaminen ja kauniit kodit kiinnostaa? Varmaan siksi, että kuva toisensa jälkeen on samaa täydellisyyttä. Samat kalusteet, samat tuoksukynttilät, samat kirjat täydellisen suorassa pinossa pöydällä.. Välillä jo miettii, että eletäänkö näissä kodeissa ollenkaan pelkän asumisen sijaan. Samalla kun on katsellut kuvia sisustuksista, on myös haaveillut omasta kodista. Tai jos ei ihan omasta, niin kodista, jossa olisi edes pieni piha.

Olkkarin varasängyltä

Nykyiselläänhän asun tyttäreni kanssa kerrostalokolmiossa ja asunto on vuokrattu. Joka on kyllä tätä sisustusinnostusta ja mahdollisuuksia rajoittava tekijä. Kun mitään ei oikeastaan remontin muodossa saa tehdä, eikä oikein kannatakaan. Jos joskus poismuuttaessa pitäisi kaikki palauttaa entiselleen. Mutta JOS saisin täällä jotain tehdä, niin päivittäisin keittiötä hiukan enemmän tähän aikaan. Vaihtaisin vetimet kaappeihin, uusisin keittiöntasot ja ehkä maalaisin yhden seinän. Saman tekisin olkkarissa. Tällä hetkellä sisustaminen keskittyy lähinnä pieniin esineisiin ja yksityiskohtiin. Tyynyihin, kynttilöihin ja muihin esineisiin. Jotain pientä ja edullista, kun ei ole tarvetta uusia huonekaluja tai hankkia mitään. Tai olisihan sitä, mutta ehkä sitten sinne seuraavaan kotiin :)

Viime aikoina "suurin" projekti on ollut oman makuuhuoneeni sisustaminen. Kun vanhempi tyttäreni muutti kotoa pois, vapautui minulle toinen asunnon makuuhuoneista. Sitä ennen nukuin olohuoneessa ja tarvitsin oikeastaan vain sängyn. Nykyisessä huoneessa kaikki on "uutta" ja ei kuitenkaan ole. Vaan olen ostanut huoneeseeni leveämmän sängyn ja muut kalusteet käytettyinä. Ihan uutta on oikeastaan vain matto :) Koko sisustuksen budjetti lienee jotain 200€ tai hitusen yli. Minulle itselleni käytetyn tavaran ostaminen ei ole mikään mahdottomuus tai ehdoton ei, mutta mitään kierrätyslavoja tai vastaavia en sentään lähtisi koluamaan. Mutta miksi ostaa uutta, jos uutta vastaavan ja itselleen sopivan saa käytettynäkin? Tekeekö se tavarasta ja samalla kodistasi jotenkin arvottomamman? Minusta näin ei ole, mutta ymmärrän kyllä, että kaikilla ei ole asiaan sama näkemys, vaan käytetty on liki samaa kuin arvoton roju. Ainakin kärjistäen sanottuna. Ja sisustaminen tuollaisella budjetilla on naurettavaa, jopa säälittävää. Toivon kuitenkin, ettei näin ajattelevia ihmisiä todellisuudessa montaa löytyisi.

Kuvissa niitä pieniä juttuja makuuhuoneestani. Vielä kun saan sen hyllyn seinälle..

Koti on kuitenkin jokaiselle se tärkein paikka. Kodista tekee kodin ihan muut asiat kuin esineet tai ulkoiset puitteet. Se tuntuuko koti kodilta on enemmänkin tunne kuin täydellinen sisustus. Vaikka nämä vuokrakolmion seinät eivät ole reilun kahden vuoden aikana saanut minua kiintymään itseensä, niin tämä on kuitenkin koti. Täällä eletään ja asutaan kuten kodissa pitääkin. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet toteuttaa itseään on rajalliset ja unelmoi jostain muusta, mutta onneksi jo ihan pienillä asioilla voi kotia ja omaa mieltä piristää.

(Kirjoitin tähän ihan erilaisen lopetuksen, jossa sisustamisesta päästiin jo siihen, että mitä jos koti ei olekaan koti. Se turvallisin paikka. Tai ihan noin syviin vesiin en sukeltanut, muuten kirjoittamisesta ei tulisi loppua ollenkaan. Mutta kappas, teksti hävisi jonnekin. En sitten jaksanut kirjoittaa kaikkea uusiksi.)

Loppukevennykseksi muutama haavekuva Pinterestin sisustusjuttuja- kansiosta. Jos olisi mahdollisuus ja rajaton budjetti, niin koti olisi ehkä jotain tällaista. Tai sitten ei. Naisena kun saa muuttaa mieltään ja sisustusta :)