Minussa on historia

Muutama päivä sitten, kuten niin monena muunakin päivänä, tuli facebookissa yhden päivän ajalta muistoja eri vuosien facebook-päivityksistä. Ne on yleensä mukavia ja vie mukaviin hetkiin ja muistoihin, joskus toki vähän huonompiinkin hetkiin, niistä ei vain ole niin paljon tullut kirjoitettua. Muisto, joka minut nyt pysäytti, oli vuoden 2013 toukokuulta.

Onnellinen

Mikä ihana helpotuksen tunne! Syksyn suunnitelmat toteutuu niin kuin ne olin ajatellut. Tai oikeastaan toivonut. Enää en ole uskaltanut ajatella minkään asian noin vain toteutuvan haluamallani tavalla, vaan olen niin monta kertaa viimeisten vuosien aikana joutunut miettimään asiat uusiksi ihmissuhteissa, opiskelu- ja työasioissa, jopa oman terveyden suhteen, että varovaiseksi on tullut. Vaikka sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Ehkä niinkin. Minusta vain alkoi tuntua, että niitä sulkeutuvia ovia oli jo enemmän kuin avautuvia, joten tuntui ettei omin avuin ja ideoin enää pääse eteenpäin. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, kevään työkykyarvioinnista ja siitä kuinka uutta suuntaa täytyy lähteä tavalla tai toisella hakemaan.

Nyt näyttää, että se suunta on löytynyt ja nämä suunnitelmat kantaa toki tätä syksyä kauemmaksikin. Aloitan ensi viikon maanantaina työt Oulun Tyttöjen talolla ja samoin alkaa ensi viikolla perjantaina opinnot Hämeen ammattikorkeakoulussa seksuaalineuvoja- koulutuksessa. Viimein pääsen opiskelemaan jotain sellaista, joka on reilu 20 vuotta kulkenut haaveissa. Ihan selvyyden vuoksi kerron, että työ Tyttöjen talolla on työkokeilua ja opintoja tukevaa harjoittelua. Mutta ihan yhtä lailla olen iloinen ja onnellinen tästä mahdollisuudesta ja siitä, että pääsen osaksi mielenkiintoista työtä ja todella mukavaa työyhteisöä. Tuskin maltan odottaa.. :)

Nyt kun minusta tulee myös opiskelija, niin kai sitä pitää jotain koulujuttujakin ostaa. Kirjoitin varmaan jo Kånkenin repusta. Nyt sille olisi paikkansa, jos vain raaskin ostaa. Ja mitä kaikkea kivaa sitä muuta tarvitsee. Uusi penaali kuulemma vähintään pitää olla. Niitä tyttäreni minulle jo eilen etsi Oulun Ideaparkista, kun kävimme yhdessä pienesti shoppailemassa. Kissan harja ja ruoka oli sitten "yllättäen" melkein ainoat mitä mukaan tarttui :) Näin se menee taas, (karva)lapset etusijalla. Mutta pitäähän sitä jotain koulutarviketta saada, vaikka suurin osa opiskelusta tapahtuukin kotona. Kerran kuussa saa reissata Hämeenlinnaan. Junaliput ensi viikolle on jo varattuna. Ihan pikkuisen jänskättää :)

Minulla tuskin tulee paljon ylimääräistä aikaa viettää Hämeenlinnassa, mutta viime kerrasta kaupungissa on aikaa todella paljon. Joten kaikki vinkit otetaan vastaan :) Ensi perjantaina on jokunen tunti aikaa junaa odotellessa.

Tällä hetkellä siis olen #kiitollinen #onnellinen #toiveikas ❤️

Kun sain tiedon opiskelupaikasta.. :)

Meri ❤️

Rakastan merta. Sen tuoksua ja aaltojen loisketta, peilityyntä pintaa ja vaahtopäitä. Meri voi olla niin lumoava monella tapaa. En tiedä mitään niin rauhoittavaa kuin katsoa kauas merelle horisonttiin, kuunnella aaltojen liplatusta rantakiviin, lokkien kirkunaa, katsoa ohikulkevia veneitä..
Meri kuuluu lapsuuteen, lämpimiin lapsuuskesiin. Niillä mukavilla, rakkailla muistoilla on iso osa siinä, miten vahvasti meri minuun yhä näin aikuisenakin vaikuttaa. ❤️

Oli siis ihana tänäänkin sateisen päivän jälkeen, auringon tultua esiin, käydä kävelyllä rannalla. Meren tuoksussa.

Pettymys

Olen kirjoittanut täällä blogissa siitä, kuinka koulutuksen tai työelämän suhteen pitää löytää uusi suunta. Kirjoitin työkykyarvioinnista ja sen tuloksista tässä kirjoituksessa. Tätä muutosta lähdin hakemaan ensisijaisesti uudelleenkoulutuksen kautta ja hain opiskelupaikkoja amk:iin kevään yhteishaussa.

Tänään oli tulosten aika. Niinhän siinä kävi, että aamu alkoi itkulla. En saanut opiskelupaikkaa ja pettymys oli valtava, on sitä edelleen. Ei siksi, että olisin olettanut varmuudella saavani opiskelupaikan, vaan siksi ettei minulla oikein ole tähän hätään mitään vaihtoehtoa. TE- toimiston alkuun hyvin lupaavalta näyttävä apu uuden suunnan etsimisessä kariutui aika vähään yhden puhelun aikana toukokuun loppupuolella. Osittain "palataan asiaan joskus tammikuussa"- lausahduksen vuoksi on suunnitelma jäänyt puolitiehen. Mutta minäpä palaan asiaan jo maanantaina, siis TE- toimiston kanssa. Minun tammikuuni on jo heinäkuussa. Juuri tällä hetkellä mieli on kyllä maassa ja uuden suunnitelman tekeminen ei innosta laisinkaan, mutta kyllä se mieli muuttuu ajan kanssa. Vaikka tästä suunnitelmien muuttumisesta tuntuu tulevan enemmän sääntö kuin poikkeus minun elämässäni. Tuskin olen kuitenkaan ainoa enkä taatusti olekaan. Olin vain jo ehtinyt mielessäni valmistautua ja asennoitua opiskeluun..

Ja haaveilla Fjällrävenin Kånken-repusta. Sillä repulla päätin viimein palkita itseni, jos opiskelut elokuussa olisi alkanut. Ehkä olisi ollut jo aika, jos tuosta repusta on haaveillut melkein sieltä vuodesta 1978 saakka, jolloin Kånken tuli myyntiin. Nyt ei ollut tämän unelman toteutuksen aika, kun ihan huvikseni en ole raaskinut enkä raaski niin hintavaa reppua itselleni ostaa. Olisihan se värin valitseminen toki ollut suht haasteellista :)
Varmaan ymmärrät, ettei tässä pettymyksessä tosiaankaan ole kyse mistään repusta, vaan paljon isommista asioista. Muutoksesta, uudesta suunnasta ja sen löytämisestä. Jos tuon repun tuohon väliin vähän kevyempänä asiana mainitsin, niin se ei kerro millään tavalla totuutta siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Aamuinen, itkun sekainen lausahdus "minä en kelpaa enää mihinkään" lienee kertoo paljon enemmän. Kuinka minulle isojen asioiden kanssa olen viimeiset kuukaudet pähkäillyt ja pähkäilen tästä eteenpäinkin. Onneksi hän kenen kainalossa pettymystä itkin vastasi rauhoittavasti "minulle kelpaat aina", niin tässäkin heinäkuun ensimmäisessä päivässä on kuitenkin jotain hyvää ja pysyvää ❤️

Uudessa kodissa

Ihan huomaamatta on kohta vierähtänyt viikko siitä, kun muuttorumba uuteen kotiin alkoi. Oikeastaan kaikki tavarat saatiin melkein muutettua jo viime perjantaina, mutta entisen asunnon siivoaminen ja muu puuhastelu on vienyt aikaa. Uutta kotia laittaessa, mikä kyllä on mieluista puuhaa. Samalla piti yrittää valmistautua esivalintakokeisiin amkiin, mutta kyllähän ne lukemiset jäi vähän taka-alalle muilta kiireiltä. Onneksi koe on nyt tehtynä. Onhan tuota pientä puuhaa yhä, mutta pikkuhiljaa tulee valmista. Eniten teettää työtä verhot tai oikeastaan sopivien nipsujen löytäminen. Jospa huomenna taas jatkaa etsintää :)

Olin muuttorumban jälkeen melkoisen naatti ja muutosta selvisin buranan avulla. Selkä tykkäsi kertakaikkisen huonoa, mutta periksi en anna. Siinä tuota yritti touhuta kuten muutkin. Ne raskaimmat kannettavat hoitui onneksi miesvoimalla. Iso kiitos muuttoporukalle!! :)
Miltä tuntui sitten muuttaa? En jäänyt kaipaamaan entistä kotia. Ehkä pientä haikeutta oli, mutta se ei oikeastaan liittynyt seiniin, vaan siihen kaikkeen mitä entinen asunto merkitsi muulla tapaa. Ne seinät ottivat aikoinaan vastaan rikkinäisen perheen, rikotun ja erosta toipuvan. Niin minut kuin tytötkin. Kaiken sen tapahtuneen ja tunteiden keskellä sain laitettua kodin, järjestettyä tyttöjen kouluasioita, työpaikan.. Niillä seinillä on siis ihan oma tarinansa ja merkityksensä. Niiden seinien sisällä on koettu eheytyminen, iloa, surua, onnea.. Mutta elämä vie eteenpäin ja tässä uudessa elämäntilanteessa on hyvä olla. Ja uudessa kodissa ❤️

Netti ei toimi vieläkään, mutta palaan pikimmiten blogin pariin. Onhan tuota asiaa kertynytkin :)

Vanha suola janottaa

Siinä se oli. Kauniin tumman ruskeana, harja hieman sekaisin, suuret ruskeat silmät tarkkaavaisena katsellen, korvia höristellen. Hieman arkaillen, mutta rauhallisena ihan kätteni ulottuvilla. Ensimmäinen kosketus samettiturpaan sai muistot juoksemaan mielessä. Minun omat samettiturpani, ikävä kulki läpi kuin sähköisku. Se tuoksu, se tunne, se lämpö mikä hevosesta tulee. Pitkästä aikaa ja ihan pienen hetken sain taas olla se heppatyttö, mitä taatusti olen aina.
En tiedä vielä edes tämän hepan nimeä, mutta tiedän että tulemme tutuksi. Saan vielä tilaisuuden tutustua häneen ja niihin muutamaan muuhun viereisellä laitumella. Nyt en ollut oikein varautunut tähän kohtaamiseen. En asianmukaisesti pukeutuen enkä oikein henkisestikään. Niin kovin kaipuu omia, kauan sitten olleita hevosia kohtaan iski. Ja ikävä koskettaa, hoitaa, rapsuttaa näitä ihania, isoja viisaita eläimiä. Tehdä tallitöitä, luoda sontaa, kantaa heiniä ja vettä. Totuus hevosen omistamisesta ei ole ihan niin ruusuinen kuin pikkutyttönä kuvittelee. Se on kovaa työtä, sitoutumista ja valtavaa vastuuta. Itse ostin ensimmäiseni kolmikymppisenä. Aikuisena, kun luuli tietävänsä. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kummankaan hevoseni kohdalta, itseasiassa olisin ottanut niitä päiviä enemmänkin, mutta olen kiitollinen kaikesta siitä mitä tuolloin opin. Jopa tyhjästä pankkitilistä :)

Onneksi tiedän, että pääsen uudelleen ja jälleen näiden ihanuuksien kanssa touhuamaan. Taidanpa ottaa myös tyttöseni mukaan. Samanlaisia heppahöperöitä ollaan kaikki :)

Elämä ihanasti sekaisin

Paljon mietittävää, muutoksen mahdollisuuksia ja tärkeitä päätöksiä. Kaikesta tästä on muodostunut viime aikoina niin paljon pohdittavaa, että tällaiset kevyenmät jutut kuin blogin kirjoittaminen väistämättä siirtyy taustalle. Toisaalta taas on kivaa vaihtelua paneutua ihan muihin juttuihin. Varsinkin kun vielä keskeneräisiin asioihin tietää ratkaisujen löytyvän, kun niiden aika on. Näistä asioista kirjoitan tänne sitten sen, minkä katson tarpeelliseksi. Valitettavasti on asioita, joita haluaa jakaa vain läheisimpien kanssa.

Ajatuksia on ollut tällä viikolla upeat mahdollisuudet tuulettaa ulkona nauttien keväisestä auringonpaisteesta ja tietysti aina voi leipoa. Rentouttavaa ja maukasta, samalla kertaa :)

Uutta ja vanhaa

Keittiön seinälle ilmestyi viime viikonloppuna uusi, pikkuinen hylly. Mitään varsinaista säilytystarvetta ei oikeastaan ollut ja ole, mutta hylly tuo vähän jotain tyhjälle seinälle. Varsinkin kun kaikki seinät on valkoisia. Ihan kiva vaihtoehto olisi tietysti ollut taulu tai juliste, mutta minä halusin hyllyn ja sen myös sain :) Hylly ei ihan ole se mistä haaveilin, mutta ajaa asiansa.

Hyllylle mietin esineitä ja asioita, mitä siihen laittaisin. Hyllyllä olevat esineet näkyy kuvissa. Nämä on tässä nyt aikansa ja taatusti vaihtuu välillä toisiin. Keltaisen maljakon olen saanut kotoa, samoin puupurkin, jonka kaivoin esille vaatehuoneen nurkassa olevasta laatikosta. Tavarat siinä on entisestä kodista ja ovat odottaneet purkamista. Odottavat sitä yhä ja osa oikeastaan saa jäädä laatikoihin säilytykseen. Puupurkki on isäni tekemä ja sillä on tietysti tunnearvoa, joten purkki pääsi kunniapaikalle keittiöön. Hieman purkki on ajan saatossa tummunut ja muuttanut väriä, joten mietin jo raaskisinko käsitellä sitä jollain tapaa. Yhtenä vaihtoehtona mietin Pökkylän Punasessa Tuvassa myytäviä kalkkimaaleja. Samalla maalilla voisi tuunata myös olkkarissa olevan pienen puujakkaran, jota Leo lähinnä käyttää lintujen bongaukseen :) Joku kaunis, vaalea sävy olisi mukava saada molempiin. Huolettaa vaan, että en innoissani pilaa kumpaakin. Jakkara kun on tyttäreni tekemä, joten sen arvo tulee myös enemmän tunnepuolelta.

Hyllylle halusin myös keltaisen maljakon lisäksi muutakin hempeää väriä, varmaan kevään tulon ja auringon valon innoittamana, joten nyt sieltä löytyy pinkkiä ja blingiä. Eikä ihan ominta minua enää, mutta eihän nämä siinä ikuisesti ole. Ostin Tokmannilta pinkin kynttilän ja hetken mietittyäni sille myös lasisen purkin, vaikka jokin lautasen tapainen kynttiläalusta oli hakusessa. Lasinen astia on itseasiassa orkideoille tarkoitettu kukkapurkki, mutta ihan kiva näinkin. Helmimansetti on ostettu aikoinaan Pentikiltä. Nyt on siis sekä hempeää että blingiä. Melkoisen sekalainen seurakunta hyllyn päällä, mutta itselle tämä nyt miellyttää silmää. Kuten myös itse hyllykin, joka on Ikean ja vähän sellainen turhake, mutta pitääkö sen aina olla niin justiin :)

Ainiin. Eilisen Ideaparkin reissun shoppailut ei kaikki sentään päätyneet keittiön hyllylle, vaan makkariin löytyi pallovalot Jyskistä. Hieman erilaiset kuin esim. Happy lightsit, mutta ehkä paremmin Leon tassut kestävät. Näissä nimittäin on lankapallon alla myös muovinen pallo, jota ymmärtääkseni "oikeissa" pallovaloissa ei ole. Mutta eipähän saa tassuilla niin pitävää otetta, kun näitä pitää ihan taatusti käydä vähän tutkimassa. Varsinkin kun on tuollainen pallopoika kuin Leo on :)

Ystävyydestä ja rakkaudesta

Sunnuntaina vietetään ystävänpäivää ja minusta on hyvä aika kirjoittaa mitä ystävät ja läheiset ihmiset minulle merkitsee. Minulla on ihana perhe, vanhemmat ja veli, joiden kanssa on avoimet ja lämpimät välit. Perheeseen lasken mukaan tietysti myös omat lapseni, joiden tärkeyttä ja merkitystä tuskin tarvitsee edes erikseen korostaa. He ovat tärkeintä, he ovat rakkainta. Mutta on onni saada elämäänsä myös muita, yhtä tärkeiksi ja läheisiksi tulleita ihmisiä, ystäviä.

Ystävät ovat korvaamattomia siinä omalla paikallaan elämässä ja sydämessä. He ovat niitä kenen kanssa iloitaan ja jaetaan ne huonotkin hetket ja hieman toisin kuin perhe, he pysyvät elämässäsi. Ei koska on "pakko", vaan koska he haluavat. En tarkoita tällä, että tätä valinnanvapautta ei muilla läheisillä olisi, mutta ystävät tulevat elämääsi eri tavalla, eri yhteyksistä ja erilaisissa elämäntilanteissa. Toiset jäädäkseen ja toiset vain hetkeksi, mutta jokainen heistä on omalla tavallaan tärkeä. Minulla itselläni on kaksi todella läheistä, rakasta ystävää ja monia muita, jotka ovat minulle tärkeitä. Nämä kaksi ihanaa naista ovat kulkeneet kumpikin mukanani jo hyvän aikaa. Olemme jakaneet ikimuistoisia hetkiä, iloja, suruja, vastoinkäymisiä ja onnistumisia puolin ja toisin. Tietäen, että on olemassa ihminen keneen voi luottaa, kuka kuuntelee, tukee, ymmärtää ja välittää. Nämä kaksi niin erilaista ihmistä on minulle korvaamattomia. Toivon, että he tietävät sen.

Ystävyydelle haluan kyllä antaa paljon enemmän kuin yhden päivän vuodesta, mutta nyt on hyvä hetki sanoa se mikä arjessa ja elämän mutkissa muutoin jää ehkä sanomatta. 

Sinä olet minulle tärkeä. 

Amerikkalaiseen tapaan ystävänpäivä on myös päivä rakkaudelle. Hänelle, ketä rakastat. Rakastat eri tavalla kuin perhettäsi, ystäviäsi tai muita läheisiäsi. Erityisesti, koko sydämestäsi. 

Rakkaus on kaunis tunne. Ihana asia löytää, saada antaa rakkautta ja saada tuntea itsensä rakastetuksi. Mutta kuten kaikkia ihmissuhteita, niin rakkaussuhdettakin pitää vaalia, antaa sille itsestään ja jaksaa yli myös niiden vaikeampienkin hetkien. Sillä samoin kuin ystävyyssuhteet, niin rakkaasi on kanssasi vapaaehtoisesti. Hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ja on silti siinä, tai juuri sen vuoksi :)

Rakkauden osoittamiseen ei tarvita suklaasydämiä, ruusukimppuja ja hieman siirappisia kortteja eikä eikä erityistä päivää, vaikka ne tervetulleita onkin. Vaan pieniä tekoja, toisen huomioimista, aikaa yhdessä ja asioita, joita voi ihan arjessakin toiselle antaa. Näyttää rakkautensa pienillä teoilla, tavalla millä toinen tuntee itsensä arvostetuksi ja rakastetuksi. Ja muistaa sanoa ne kolme pientä sanaa.

Minä rakastan sinua. ❤️

Asuntomietteitä

Kummasta nyt kirjoittaisi, asunnosta vai kodista? Ensisijaisesti ajatuksissa lienee asunto, josta tulee koti. Uusi koti on ollut ajatuksissa jo jonkin aikaa. Pitäisi siis löytää asunto, joka tuntuu kodilta heti alkuunsa. Toiveajattelua ehkä, mutta haluan pitää tästä ajatuksesta kiinni. Tässä on niin monta muuttujaa, niin kuin varmaan yleensä on, että pieniin ja ehkä suurempiinkin kompromisseihin täytyy uuden kodin etsimisessä olla varautunut ja valmis niitä tekemään. Onneksi on sentään jotain suuntia siitä, mitä ei ainakaan ole hakemassa. Tässä kohtaa on lienee hyvä todeta, että vannomatta paras. Omistusasunto nyt ainakin on ensimmäisenä poissuljettu vaihtoehto, monesta syystä. Elämäntilanteen vuoksi ja syystä, ettei ajatus asuntolainasta enää tällä iällä ole mitenkään houkutteleva. Toinen lienee se, ettei halua muuttaa kerrostalokolmiosta kerrostalokolmioon.

Mitä sitten jää jäljelle? Periaatteessa paljonkin mahdollisuuksia ja sitten toisaalta taas tuntuu, ettei juuri mitään. Oman pienen pihan kaipuu saa katseet suuntaamaan rivitalo-  ja luhtitaloasuntoihin, joissa omaa pihaa olisi. Luhtitalossa ensisijaisesti vain tietysti ne alakerran asunnot. Sitten vaihtoehtoisesti vuokra- tai omistusoikeusasunnot. Asunnon kokokin mietityttää, kolmio vai neliö. Neliö on ehkä se ykkösvaihtoehto. Miksi sitten ylipäätään on päätynyt miettimään muuttamista, kun nykyinen asunto on tilava kolmio kahdelle? Sehän tässä onkin se ihana, positiivinen uuden elämäntilanteen mukana tuoma muutos, joka on laittanut haaveita toteuttamaan. Onneksi ei kiireen kanssa, vaan on aikaa rauhassa etsiä sitä sopivinta asuntoa, joka on kaikille sitten koti. Ei vain paikka missä asua.

Niin mukavasta asiasta asiasta kuin onkin kyse, niin paljon on ajatuksia ja miettimistä. Erilaisten toiveiden ja näkemysten yhteensovittamista ja käytännön seikkojen huomioonottamista. Ihanaa, mutta ei ihan helppoa. Enkä tarkoita sitä negatiivisella tavalla, mutta isosta muutoksesta on kyse. Varmaan joskus saman läpikäyneet tietää, millaisia asioita täällä pohditaan. Ja kukapa meistä ei olisi joskus muuttanut, syystä taikka toisesta:) Kodilla on niin suuri merkitys, se on paljon muuta kuin seinät ympärillä, niin eipä ihme että asiaan suhtautuu sekä tunteella että järjellä. Jälkimmäistä toivoisi tietysti olevan itselläkin enemmän mukana :) Ajatuksissahan on jo ehtinyt uutta kotia sisustamaan, vaikka kodista ei ole edes tietoa :) Mutta sellaisia ne haaveet on, askeleen edellä todellisuutta <3

Hyvää Itsenäisyyspäivää

On ollut kyllä todella mukava ja rento viikonloppu. Viikonloppu on mennyt juhlien merkeissä. Eilen pienesti juhlistettiin syntymäpäivääni ihan perhepiirissä. Tein tarjolle omaa lemppariani juustokakkua ja tyttäreni oli tehnyt todella hyvää pitsaa. Siihen päälle kun vielä lahjaksi saamani karkit ja skumppa, niin sanotaanko, että on tankkaus kohdillaan :)  Rento päivä, johon kuului yksi ilotulitus, saunomista ja illalla leffan katsomista. Leffa tosin jäi hiukan kesken. Uni mokoma voitti merirosvot :)
Juustokakusta tein tällä kertaa mango-valkosuklaaversion. Ohje on niin helppo ja mahdollisuudet muunteluun ihan omasta mielikuvituksesta kiinni. Aika monenlaista makua olenkin kakusta vuosien varrella tehnyt, mutta mango lienee se suosituin. Seuraavan kerran kakkua voisi tehdä jouluksi, vaikka hieman jouluisempaa versiota. Jospa sitten ehtisi kakkua myös kuvaamaan. Nyt on enää eiliseltä jämät jääkaapissa :)

Tänään päivä on mennyt ja menee ihan kotosalla. Kyllä itsenäisyyspäivä aina herättää ajatuksia ja tavallaan herkistääkin. Onhan molemmat pappani olleet sodassa ja puolustaneet jo silloin itsenäistä Suomea säilyttämään itsenäisyytensä. Ja niin moni muu, jolle voi olla paljosta kiitollinen. <3
Illalla täytyy sitten katsoa tietysti linnanjuhlat. Ihailla ja vähän kauhistellakin naisten iltapukuvalintoja ja ylipäätään katsoa sitä, ketä juhliin on kutsuttu. Unohtamatta myöskään juhlan todellista merkitystä ja arvokkuutta.

Hyvää Itsenäisyyspäivää sinullekin!

Ne pienet asiat

Joskus ei asioiden tarvitse olla isoja tehdäkseen suuren vaikutuksen. Jokin pieni asia, jolla on valtava vaikutus joko hyvässä tai pahassa. Vaikka tämä viikko on ollut vähän sellaista tunteiden vuoristorataa ja tuntuu, että on murehtinut asioita, joille en nyt vaan juuri tällä hetkellä voi mitään. Turhaa siis murehtiakaan, mutta toisinaan kun myllerrys saa otteen, niin ei se ihan heti irti päästä. Onneksi ajatukset on siitä tasaantuneet ja olo helpottunut. Tällä hetkellä on päällimmäisenä vain hyviä fiiliksiä ja tähän tarvittiin se, että ymmärtää miten hyvin asiat oikeasti onkaan ja miten ihania ihmisiä ympärillä on. Kuten lähempänä 90 vuotta oleva tätini, joka muisti minua ihanalla lahjalla. Sain häneltä kaksi Iittalan Taika-mukia. Ne vain on niin kauniita ja ajatus lahjan antajalla vielä kauniimpi. <3 Jotain sellaista, mikä sai minut hymyilemään ja itkemään yhtäaikaa.

Ja kuinka pienistä asioista sitä voikaan tulla hyvä mieli, kun sille antaa mahdollisuuden. Minulla on maljakossa kymmenen kaunista, vaaleanpunaista tai oikeastaan pinkkiä ruusua. Sain ne tänään lähelle avatun uuden ruokakaupan avajaisissa. Asia, jota voisi olla arvostamatta, mutta minulle tämä oli kyllä ihana päivän piristys. Ja ruusut, kuinka kauniita ne voikaan olla..

Viikonlopun tunnelmia

Tänään on sitten ensimmäinen adventti. Joulunodotus on virallisesti alkanut. Kuuntelin aamukahvia juodessa Hoosiannan ja hetken aikaa myös Jouluradiota. Jouluradion nettisivut olivat vaan kaatuneet, mutta hieman mutkan kautta sain radion kuulumaan netistä. Hieman ronkeli keittiöradiomme ei suostunut taajuutta ja kanavaa löytämään. Katsoin samalla netistä missä ja milloin kävisi jo lapsuudesta asti perinteeksi tulleet Kauneimmat joululaulut laulamassa. Vaihtoehtoja täällä Oulun seudulla kyllä riittää, mutta tunnelmallisin paikka lienee olisi Turkansaaren (ulkomuseon) kirkko. Vielä kun saisi sen jouluisen lumipeitteen maahan. Tätä päivää lukuunottamatta on ollut todella harmaa ja vesisateinen viikonloppu.

Viikonloppua aloittelin perjantaina, siis todella yllättäen :), siivouspäivällä. Siivousten jälkeen hain vaatehuoneesta kyntteliköt ikkunoille, kun tämä pimeys alkaa todella kaatua päälle. Yleensä olen kyntteliköt laittanut ikkunoille näin ensimmäisen adventin aikaan eli ihan hitusen etuajassa mentiin :) Jouluvalot alkaakin, joulukuusta lukuunottamatta, olla aika lailla tässä. Tyttären huoneeseen laitettiin viime jouluksi ostettu suloinen poro eli asumme nykyisin poronhoitoalueella :) Loput jouluisesta tunnelmasta hoituu myöhemmin esille laitettavilla joulukoristeilla sekä tietysti kynttilöillä ja tuikuilla. Siivousten päätteeksi kipaisin myös kauppaan hakemaan illaksi tortillavärkit. Tuli syötyä itsensä ihan tärviölle ja nautittua myös pitkästä aikaa punaviinistäkin. Mukava ja leppoisa ilta siis siivouspäivän päätteeksi.

Perjantaina oli iltasella myös hieman poikkeuksellista ohjelmaa. Kävin Oulun yliopistolla ystäväni kanssa kuuntelemassa Maaret Kallion luennon. Oli todella hyvä ja antoisa luento arjesta, rakkaudesta, armollisuudesta ja parisuhteen hoitamisesta. Tai minkä tahansa merkityksellisen ihmissuhteen. Luennolta sai paljon ajatuksia ja pohdittavaa myös omaan elämään ja ihmissuhteisiin. Puhujana Maaret Kallio on kyllä todella miellyttävä kuunnella. Sitä osasin kyllä odottaa Ensitreffit alttarilla-ohjelmankin perusteella ja kuunneltua hänen haastatteluja/videoblogiaan useamman kerran. Ja kyllä, tunnustan, olen katsonut EA:n molemmat kaudet :)

Eilen päivä meni liki kokonaan kotoillessa. Ihan pikkuisen tuli kyllä sisustustakin uusittua. Makuuhuoneeseeni sain pienen hyllykön ja siistin olohuoneen hyllystä "turhat" tavarat sinne. Tässä kun on nyt alkuun päässyt, niin ei näköjään loppua tulekaan. Pientä viilausta tuntuu nyt riittävän, mutta kivaahan se on. Makuuhuoneeseen olen oikeastaan jo ihan tyytyväinen. Se on sisustukseltaan ihan niitä perusjuttuja, mutta itse olen tyytyväinen sen rauhalliseen värimaailmasn ja siihen, että siellä on ne asiat mitä toivoin sinne tulevan. Pienellä budjetilla, siis todella pienellä budjetilla toteutettu, mutta minä tykkään. Se kai lienee onkin tärkein asia kodin laittamisessa, että asujat itse siellä viihtyvät :)

Nyt sitten Rukan hiihtoja telkkarista ja ihan vaan oleilua. Huomenna onkin sitten haipakkapäivä tyttären muuton vuoksi. Jo toinen muutto vajaan vuoden aikana, mutta kiva kun uusi koti on niin paljon lähempänä. Äiti tykkää, kun ei noita omilleen lähteneitä enää kokonaan takaisin kotiin saa, mutta hitusen lähemmäksi ainakin <3

Henkilökohtaista

Tämän tekstin kirjoittaminen on mietityttänyt jo pitemmän aikaa. Onko tämän kertominen tarpeellista? Onko se liian henkilökohtaista kerrottavaksi? Onko minulla tarpeeksi rohkeutta?

Päätin sitten kirjoittaa ja miettiä sen jälkeen julkaisenko tekstiä nyt tai ollenkaan.. Se mitä ajatuksia teksti herättää tai on herättämättä, ei ole minun vallassani. Itselleni tämä asia on osa elämääni. Nimenomaan vain osa. Eikä se asia ole mikään salaisuus. Voin siitä kyllä puhua ja vastaan, jos kysytään. En vain halua, että se määrittää minua kokonaan. Sillä ensisijaisesti haluan olla vain minä :)

Minä pidän kuvaamisesta ja kuten blogissa on varmasti jo näkynyt, kuvaan myös paljon. Kuvien julkaisemisessa on vain itselle tullut jonkinmoinen kynnys. Tai otan kuvien laadusta ja valitsemisesta ehkä ihan turhaankin melkoisia paineita itselleni. Siihen on syynsä. Voisi kai syyttää puutteellista kuvauskalustoa (ja ihan aiheesta) ja kuvaajan osaamattomuutta, mutta näiden lisäksi minulla on synnynnäinen silmäsairaus. Minulla on siis normaalia heikompi näkö. Omalla kohdallani en siis tiedä, mitä "normaali näkö" edes tarkoittaa, olen elänyt tämän asian kanssa koko elämäni, yli 40 vuotta. Hyväksynyt, että on asioita, joita en näköni takia voi saavuttaa tai tehdä. Onneksi niitä ei kuitenkaan ole paljoa eikä mitään sellaista, että kokisin menettäneeni jotakin oleellista. Olen hyväksynyt itseni ja sairauteni. Olisikin aika kohtuutonta itseäni kohtaan olla hyväksymättä ja vaatia itseltään jotain mitä ei ole tai toivoisi olevansa. Ei minun elämäni kuitenkaan ole erilaisempaa kuin kenenkään toisenkaan naisena, äitinä, ihmisenä. Niin ainakin omasta mielestäni. Se, mitä joku toinen asiasta ajattelee, ei ole minun asiani eikä varsinkaan murheeni. Kuten ihan jokaisen ihmisen kohdalla, tiedän että minut hyväksytään sellaisena kuin olen, tai ollaan hyväksymättä. Eikä sillä asialla ole näköni kanssa toivon mukaan mitään tekemistä, vaan ratkaisevampaa lienee se millainen olen ihmisenä ja miten itse kohtelen muita.

Miten tämä asia liittyy sitten blogiin ja kuvaamiseen? Olen ottanut kuvien laadusta itselleni jonkin aivan älyttömän paineen. Olen pyytänyt muitakin tarkistamaan kuviani ennen niiden blogiin valitsemista ja julkaisemista. "Onko tämä kuva sinusta epätarkka? Onko tämä kuva hyvä?" Sillä itse välillä tutkin kuvia ja niiden tarkkuuksia ihan päänsärkyyn saakka. Vertaan kuvia muissa blogeissa oleviin, huolehdin ja murehdin niiden laatua varmasti liikaakin. Kuvat on kuitenkin se, mitä minä haluan kertoa näkemästäni. Ehkä vähän erilaisia, ehkä liian tavallisia, aina kuitenkin itseni näköisiä. Sitä mitä kuvaan ja julkaisen en halua muuttaa ja ehkä se ei lopulta ole mikään suurikaan murhe, jos kuviin tulee jokin hieman epätarkempi otos. Ehkä syy siihen miksi kirjoitin tämän, on kertoa että yritän parhaani ja haluan kovasti, että "tosissaan tekemisen"- meininki välittyisi myös teille lukijoille. Tämä kun on itselleni kuitenkin tärkeä ja mieluinen tapa ilmaista itseäni ja yksi mahdollisuus jakaa innostustani kuvaamiseen. Toki kuvaaminen olisi helpompaa, jos olisi kunnon kamera. Sellainen helppo ja luotettava apulainen, joka hoitaisi nuo tarkennukset yms. puolestani :) Mutta valitettavasti ei nyt ole mahdollista moiseen panostaa, joten näillä mennään. Monessakin mielessä.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on kyky ja mahdollisuus nähdä kauneutta ympärilläni. Nähdä asioita, jotka pysäyttää ja asioita, joita haluaa jakaa kuvien kautta.

22.11. Suurensin kuvat tähän tekstiin jälkikäteen. Päätin ensin, että en sitä edes tee, vaan annan tällä kertaa vain tekstin puhutella. Mutta menkööt! Vaikka sitten kaikkine epätarkkuuksineenkin :)

Liian tavallinen bloggaajaksi?

Olen lukenut viime päivinä jo useamman bloggaajan kirjoituksia aiheesta somen täydellisestä ja valheellisesta maailmasta. Kuinka somessa annettava kuva ei vastaa todellisuutta, vaan antaa valheellisen kuvan täydellisyydestä. Täydellisestä kauneudesta, kropasta, meikistä, vaatteista, sisustuksesta tai koko elämästä. Mutta onko todella näin? Tietyssä määrin varmasti onkin näin. Halutaan antaa tietynlainen vaikutelma tai kuva omasta elämästään tai itsestään. Ihan varmasti se totuus tämän julkisuuskuvan takana on kuitenkin hieman toisenlainen eikä sitä pitäisi unohtaa, eikä varsinkaan verrata ihan suoriltaan omaan elämäänsä tai itseensä. Eikä siinä ole toisaalta mitään väärää, jos haluaa jakaa kauniita kuvia itsestään, kodistaan tai itselle tärkeistä asioista. Huolestuttavaa tässä on vain se, ettei kadota itseään ja omaa elämäänsä tavoitellessaan jotain sellaista mitä jollakin toisella on. Että muistaa, että se oikea elämä eletään niiden kuvien ja kirjoitusten ulkopuolella.

Se mikä minua itseäni alkoi näitä lukiessa mietityttään on se, että jos onkin ihan tavallinen. Niin kuin minäkin. Onko minulla sitten mitään annettavaa? Ketä se sitten kiinnostaa, se ihan tavallinen elämä? Jos ei ole esitellä täydellistä kroppaa, kauniisti meikattuja kasvoja tai uusia merkkituotteita. Tai täydellisesti sisustettua kotia. Jos onkin annettavana vain omia ajatuksia. Pieniä paloja omasta elämästään. Jos on vain innostus kirjoittaa ja kuvata niitä hieman arkisempia asioita, joilla on itselleen merkitystä. Pieniä paloja kodistaan, joka ei ole viimeisen päälle, mutta itselle se tärkein paikka. Kuvata luontoa ja asioita, joissa itse näkee kauneutta toivoen, että joku muu kokee samoin kuvaa katsoessa. Riittääkö se kiinnostamaan lukijoita?

Se, että kirjoitan blogia, ei muuta minua tai minun elämääni miksikään. Haluan kirjoittaa aidosti ja rehellisesti, mutta ei minullakaan ole tarvetta jakaa kuvia sotkuisesta tiskipöydästä tai pyykkivuoresta vain todistaakseni, että elämäni todella on sitä mitä aika lailla kaikilla muillakin. Huvittaa, kun hoksasin julkaisseeni blogissa kuvan, jossa on yksi välipalani. Rahka omassa muovipurkissaan, hedelmät ja pähkinät sentään lautasella. Joku toinen olisi varmaan laittanut rahkan sievään kulhoon ja asetellut kaiken nätisti esille, mutta en minä, ainakaan sen vuoksi että se olisi "hienompaa". Minä kun todella syön sen rahkani siitä muovipurkista useimmiten, maku kun valitettavasti ei sen kummemmaksi muutu. Tosi arkista, jopa suorastaan tylsää :) Tämä nyt vain esimerkkinä siitä miten paljon yksikin kuva voi kertoa tai jättää kertomatta. Erikseen on sitten ne hetket, jolloin on kiva tehdä ihan tavallisestakin asiasta vähän erityisempää. Kuten viikonloppuna, kun aamukahvi oli niin paljon mukavampi juoda kynttilänvalossa ja katsella ulos harmaan päivän alkamista.
Minusta on kuitenkin kiva kirjoittaa positiivisesti ja kuvailla kauniisti, sen mitä suinkin osaan. Jakaa omia ajatuksiani, myös ehkä niitä ei niin positiivisiakin, mutta koko elämäni ei koskaan tule olemaan ja näkymään täällä blogissa. Eikä se mitä täällä on, ole koskaan kokonaan minä ja minun elämäni. Vain pieni osa sitä, sen mitä itse koen haluavani jakaa. Toivoen, että joku haluaa sen lukea ja jakaa minun kanssani.

En alkanut kirjoittaa blogia uudelleen ajatuksella, että saavuttaisin tai saisin tällä suosiota tai huomiota, paljon lukijoita tai saisin bloggaajana joskus sellaista mitä muuten en tule saamaan. Kirjoitan ihan siitä syystä, että tykkään kirjoittamisesta. Ja tykkään nimenomaan kirjoittaa oikeista asioista, sellaisista joihin minulla itselläni on jotain kosketuspintaa.
En oikein osaa sanoa mihin kategoriaan blogini sijoittaisi, jos niin edes täytyy tehdä. Kai se on se lifestyle. Kiva sellainen yleispätevä juttu, jonka alle saan kirjoitella mistä vaan :) Ei se, että tykkään sisustusjutuista tee minusta sisustusbloggaajaa, eikä pohjaton kiinnostukseni kosmetiikkaan, uusimpiin trendeihin ja muotiin, tee minusta kosmebloggaajaa tai blogistani tyyliblogia :) Mutta tätä kaikkea ja paljon muuta on varmasti tulossa ja luvassa. Minun tavallani kerrottuna ja kuvattuna.

Minulle merkitsee kuitenkin paljon, jos luet kirjoituksiani ja viihdyt blogini parissa, vaikka tämä nyt onkin sitä tavallista elämää. Sitähän me kaikki kuitenkin loppujen lopuksi eletään. Elämää. Jokainen omalla tavalla ja tyylillään, mutta yhtä arvokasta ja mielenkiintoista se on siltikin ja nimenomaan juuri siksi <3

Sano se sävelin

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää. En itse soita mitään instrumenttia enkä oikeastaan kai osaa erityisen hyvin laulaakaan, mutta sehän ei tietenkään estä minua laulamasta. Autossa, kotona ja ihan vain omaksi ilokseni ja ehkä muiden läsnäolijoiden harmiksi :) Tutun laulun soidessa radiossa on todella mukavaa laulaa mukana ja se on jopa yllättäen aika rentouttavaa, vapauttavaa ainakin.

Muistan yleensä laulujen sanat suht helpolla ja hyvin, koska kuuntelen yleensä aina lauluista ensisijaisesti sanat. Sanat on minulle säveltä tärkeämpiä ja joskus jokin yksittäinen lausekin laulussa herättää mielenkiinnon ja antaa syyn kuunnella tarkemmin. Se on vähän kuin katseleminen, jos et koskaan pysähdy ja katsele ympärillesi, et huomaa kaikkea sitä kauneutta mitä ympärilläsi on. Samoin se on musiikin kanssa, jos se on vain taustahälyä etkä koskaan pysähdy ja kuuntele, voit menettää jotain oleellista. Sanoissa voi olla niin paljon sisältöä. Jos nyt ohitetaan se hilipatipippaa-suomihumppa suosiolla, joiden sanoitus on yleensä melkoista höttöä. Vaikka varmasti siitäkin joku saa itselleen jotain ja onhan se toisaalta sitä todella helppoa taustahälyä, kun ei se vaadikaan kuuntelemaan itseään tarkemmin. Ainakaan minulle sillä musiikilla ei ole niin paljon annettavaa :)

Mitä musiikki sitten antaa.. Parhaimmillaan se koskettaa, pysäyttää, lohduttaa, voimaannuttaa, riemastuttaa ja rentouttaa. Musiikista löytyy jotain lähes jokaiseen tilanteeseen ja mielialaan ja se mitä milloinkin kuuntelee, on omasta fiiliksestä ja elämäntilanteesta kiinni. Itselläni on usein ollut tilanteita, joissa musiikki on koskettanut ihan itkuun saakka. Kun sanoista on löytänyt itsensä tai tunteensa. Jotain, joka on kuin itselle tai itsestä kirjoitettu. Tai jotain mitä haluaisi sanoa, mutta ei ole löytänyt oikeita sanoja. Yhtälailla musiikki saa myös hyvälle tuulelle, hymyilemään ja tanssimaan. Mikä onkaan parempi keino nostattaa mielialaa ja tunnelmaa kuin hyvä biisi ja muutama tanssiaskel :) Joskus jokin kappale on ollut jossain tietyssä elämänvaiheessa hyvinkin tärkeä, mutta menettänyt merkityksensä ajan kanssa. Ja sitten on niitä, joiden kuuntelemiseen ei kai voi koskaan kyllästyä.

Mitä sitten kuuntelen? Jos vastaan vaikka ja mitä, niin se on oikeasti totta. Olen liki kaikkiruokainen musiikin suhteen, mutta toki muutamia rajoitteita itselläkin on. Kuuntelen musiikkia aika paljon, mutta onhan niitäkin hetkiä kun hiljaisuus on parasta. Mutta olen kokenut huikeita hetkiä musiikin parissa, mahtavia livekeikkoja, hienoja konsertteja ja tanssinut jalat uuuvuksiin useammankin kerran. Yksi tuoreimmista huikeista kokemuksista on toukokuinen Sunrise Avenuen konsertti Helsingissä. Täysi jäähalli ja yhtye, jota olen fanittanut heidän alkutaipaleeltaan saakka. Parin viime vuoden aikana onkin ollut mahdollisuus kuulla ja nähdä useita itselle mieluisia yhtyeitä. Kaikkien muiden lisäksi. Ja kuten varmasti niin moni muukin, tulihan telkkarista katsottua tietenkin "Vain elämää". :)

"Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

elämän nälkä

eteenpäin rohkaisee"

Elämän nälkä, Pave Maijanen

Laitan muutaman kuvan viimeisimmistä livekeikoista. Valitettavasti kaikissa ei kuvanlaatu ole olosuhteista (tai kuvaajasta) johtuen paras mahdollinen. Kuvissa Pete Parkkonen ja Telaketju (Ilona, Oulu), Häiriköt (45 special, Oulu), Apulanta ja Jukka Poika (Rotuaaripiknik 2015, Oulu) ja Sunrise Avenue (Helsingin jäähalli, Helsinki)