Pettymys

Olen kirjoittanut täällä blogissa siitä, kuinka koulutuksen tai työelämän suhteen pitää löytää uusi suunta. Kirjoitin työkykyarvioinnista ja sen tuloksista tässä kirjoituksessa. Tätä muutosta lähdin hakemaan ensisijaisesti uudelleenkoulutuksen kautta ja hain opiskelupaikkoja amk:iin kevään yhteishaussa.

Tänään oli tulosten aika. Niinhän siinä kävi, että aamu alkoi itkulla. En saanut opiskelupaikkaa ja pettymys oli valtava, on sitä edelleen. Ei siksi, että olisin olettanut varmuudella saavani opiskelupaikan, vaan siksi ettei minulla oikein ole tähän hätään mitään vaihtoehtoa. TE- toimiston alkuun hyvin lupaavalta näyttävä apu uuden suunnan etsimisessä kariutui aika vähään yhden puhelun aikana toukokuun loppupuolella. Osittain "palataan asiaan joskus tammikuussa"- lausahduksen vuoksi on suunnitelma jäänyt puolitiehen. Mutta minäpä palaan asiaan jo maanantaina, siis TE- toimiston kanssa. Minun tammikuuni on jo heinäkuussa. Juuri tällä hetkellä mieli on kyllä maassa ja uuden suunnitelman tekeminen ei innosta laisinkaan, mutta kyllä se mieli muuttuu ajan kanssa. Vaikka tästä suunnitelmien muuttumisesta tuntuu tulevan enemmän sääntö kuin poikkeus minun elämässäni. Tuskin olen kuitenkaan ainoa enkä taatusti olekaan. Olin vain jo ehtinyt mielessäni valmistautua ja asennoitua opiskeluun..

Ja haaveilla Fjällrävenin Kånken-repusta. Sillä repulla päätin viimein palkita itseni, jos opiskelut elokuussa olisi alkanut. Ehkä olisi ollut jo aika, jos tuosta repusta on haaveillut melkein sieltä vuodesta 1978 saakka, jolloin Kånken tuli myyntiin. Nyt ei ollut tämän unelman toteutuksen aika, kun ihan huvikseni en ole raaskinut enkä raaski niin hintavaa reppua itselleni ostaa. Olisihan se värin valitseminen toki ollut suht haasteellista :)
Varmaan ymmärrät, ettei tässä pettymyksessä tosiaankaan ole kyse mistään repusta, vaan paljon isommista asioista. Muutoksesta, uudesta suunnasta ja sen löytämisestä. Jos tuon repun tuohon väliin vähän kevyempänä asiana mainitsin, niin se ei kerro millään tavalla totuutta siitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Aamuinen, itkun sekainen lausahdus "minä en kelpaa enää mihinkään" lienee kertoo paljon enemmän. Kuinka minulle isojen asioiden kanssa olen viimeiset kuukaudet pähkäillyt ja pähkäilen tästä eteenpäinkin. Onneksi hän kenen kainalossa pettymystä itkin vastasi rauhoittavasti "minulle kelpaat aina", niin tässäkin heinäkuun ensimmäisessä päivässä on kuitenkin jotain hyvää ja pysyvää ❤️